Kuinka hyvinvointivaltio pelastetaan

TARINA

Suomessa oli hyvinvointivaltioon kohdistunut rappeuttavia trendejä, mikä edellytti analyysiä ja vastatoimia.

Hyvinvointivaltioiden harvinaisuus maailmalla ja niiden maantieteellinen esiintyminen viittaa siihen, että ne ovat olleet hyvä strategia vaikeissa luonnonoloissa selviytymiseen. Pitkä talvikausi ja harva asutus ovat korostaneet pitkäjänteisen työn ja varautumisen sekä auttamisen merkitystä.

Hyvinvointivaltion toiminnassa korostuukin vastavuoroinen altruismi. Suomalaisten geneettisesti periytyvä käyttäytyminen on kehittynyt sitä vastaavaksi. Toisenlaisissa ilmasto- ja väestöolosuhteissa jokin muu strategia saattaa olla yksilön kannalta parempi ja siksi kehittyä vallitsevaksi. Erot uskontojen suosiossa perustuvat samaan periytyvään käyttäytymiseen, ja hyvinvointivaltion etiikkaa vastaa protestanttisuus.

Hyvinvointivaltiolle on keskeistä kansalaisten luottamus yhteiseen päämäärään, johon pyritään muista mielipide-eroista riippumatta. Oikeudenmukaisuudesta, vastavuoroisuudesta, säästävästä yhteisten varojen käytöstä ja riittävästä kurista pidetään kiinni.

Niitä rapauttavia trendejä syntyy aina hyvien aikojen mukana; huonoja kestetään paremmin. Sosiaalipolitiikassa voimistuu vaatimuksia vastavuoroisuudesta luopumiseen ja tukien sijaan oikeuksia. Jotkut työkykyiset mutta työhaluttomat onnistuvatkin elämään tukien varassa ja sillä tavoin kaivavat niille kuoppaa.

Yhteiskunnan rooli hyvinvointivaltiossa on ensi sijassa taloudellisen perustan vahvistaminen; ilman sitä jaettavana on vain puutetta. Yritystoiminta luo työtä, ja työ luo vaurautta hyvinvointivaltion perustaksi. Korkea työllisyysaste edellyttää tuottavuuden kasvua, joka taas perustuu koulutuksella aikaansaatuun korkeaan osaamiseen. Kansakunnan pitää myydä muille jotain arvokkaampaa kuin mitä se heiltä itse ostaa.

Hankkeeseen laadittiin yhdessä suunnitelma, jossa korjattavat asiat jaettiin ensin koreiksi ja sitten erillisiksi projekteiksi.

Tukien, tulosidonnaisten maksujen ja verotuksen yhteisvaikutus teki joissain tilanteissa työansioiden lisäämisestä kannattamatonta. Jos työn tekemisestä ei jää mitään käteen, se työ jää helposti tekemättä, mikä on resurssien tuhlausta. Tulonjaosta päädyttiin konsensukseen: työtulojen kasvusta tulee jäädä vähintään 30 prosenttia käteen, kun otetaan verotuksen ja tulosidonnaisten maksujen kokonaisuus.

Suomesta myytiin merkittävästi yrityksiä ulkomaille. Vaikka olikin myönteistä, että niille on kysyntää, samalla siirtyy usein liiketoiminnan kannattavin osa muualle. Osakkeita koskeva perintövero poistettiin, jotta omistajat eivät joutuisi sen vuoksi ottamaan yrityksistä liikaa osinkoja, vaan rahaa jäisi niiden laajentamiseen. Kotimaisesta omistuksesta tuli yhtä kannattavaa kuin ulkomaisesta.

Tuottavuuden parantamiseksi karsittiin työelämästä huonoa johtamista. Avoimen tutkimusilmapiirin kehittämistä tuettiin lisäämällä usean toimijan yhteishankkeita.

Tuet ja verotus sovitettiin portaattomasti yhteen. Sosiaalitukien tarkistusta varten luotiin uusi indeksi, joka vastasi pienituloisten saajien kulutusta ja jota eivät esimerkiksi asuntojen hinnat heilauttaneet.

Hallintojärjestelmää trimmattiin: päällekkäinen lupabyrokratia poistettiin, ”keittokirjamääräysten” sijaan määriteltiin toimintojen rajaukset ja vähennettiin ylhäältä määräämistä, opiskeltiin soveltamaan tekoälyä älykkäästi, kohennettiin sisäitä viestintää ja poistettiin moral hazard -tilanteet. Siirryttiin henkilötietojen käytössä muodollisjuridisesta tiukkuudesta sallivammalle EU-tasolle.

Sosiaaliturvan kehittämisen strategiaksi vahvistettiin jatkaa yksityiskohtaiseen oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä, ”kultavaa’alla punnitsemista”. Bulkkimallisessa perustoimeentulossa puolet saajista jäisi nykyistä heikompaan asemaan ja toinen puoli saisi enemmän kuin pidettiin kohtuullisena, joten se haudattiin yhteistoimin.

Tähän ei päästy pelkästään järjestelmien yhteensovittamisella, vaan tarvittiin viimesijainen tasoituserä, joka maksettiin tulonsaajalle. Ratkaisun seurauksena tuli aina ottaa huomioon kaikkien muiden ratkaisujen seuraus tästä tasoituserästä valtiolle aiheutuviin kustannuksiin, mikä esti epäkohdan syvenemisen. Tulonjakoa päätettiin pitää niin tasaisena, että siinä sijoitutaan OECD-maiden ylimpään kolmannekseen. Gini-kertoimen tuottavan AROP-indikaattorin sijaan luotiin realistisempi mittari, joka sisälsi tulojen lisäksi myös kotitalouksien saamat sosiaaliset tulonsiirrot ja subventoidut palvelut, koska ne ovat relevantteja.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen heikkoutena oli puutteellinen perustuminen näyttöön. Palvelutuotannosta puuttui määritelmiä, joten tilastointikaan ei voinut olla kattavaa.  Tavoitteeksi asetettiin, että kaikkiin palveluihin saadaan ”käypä hoito”-mallia vastaavat toimintamallit, joiden tuloksellisuus olisi varmistettu tieteellisin menetelmin.

Ansioeläkkeissä siirryttiin puhtaaseen vakuutusperiaatteeseen, jossa ansaitun eläkkeen reaaliarvo turvattiin. Eläkeindeksi erotettiin kokonaan palkkakehityksestä. Maatalous- ja yrittäjäeläkejärjestelmät sulautettiin työeläkejärjestelmään; yhä tavallisempaa oli, että samalla ihmisellä oli sekä työ- että yrittäjätuloja. Virkamiesten eläkeikäraja poistettiin (niitä ei ollut muullekaan työnteolle).

Vastikkeellisuus tuissa ja tuetuissa palveluissa säilytettiin – työllisyystuet ja opiskelijoiden tukeminen suurimpina näistä. Terveydenhoidossa sitä jopa lisättiin tuomalla näkyviin sen vaikutus hoitojen priorisointiin; potilaan piti osallistua hoitoon muuttamalla elämäntapojaan sitä tukeviksi. Asumistuessa palattiin kohtuuväljyyden ja -vuokran tukemiseen, mikä purki kasvanutta tulonsiirtoa asuntosijoittajille ja lopetti asuntosuunnittelun harharetken miniasuntoihin.

Suhtautumisessa turvapaikanhakijoihin otettiin tiukka asialinja. Kantaväestö hahmotti heidän olevan vieraita, joiden tuli käyttäytyä kuten vierailta odotetaan. Petraamista kaivattiin kielenopiskelussa, koulutuksen hankkimisessa sekä lakien ja tapojen noudattamisessa. Jos pakolaisasemalle tai oleskeluluvalle ei löytynyt perusteita, viranomaisten odotettiin poistavan asianomaiset maamme rajojen ulkopuolelle. Puutteisiin piti saada korjaus, jotta kansalaisten oikeutettua kriittisyyttä ei voitaisi liioitella politiikan polttoaineena. Työperusteinen maahanmuutto rajattiin osaavalle työvoimalle, jotta heikoimmin palkatut tehtävät eivät kasaantuisi ulkomaalaistaustaisille työntekijöille.

Laajan sosiaaliturvan tulee olla poliittisesti hyväksyttävää, legitimoitua. Sen tulee olla luotettava, ja tuen pitää kohdentua heille, joille se on tarkoitettu. Epärehellisyyden torjuminen otettiin määrätietoiseksi tavoitteeksi, ja tukien väärinkäyttäjien puolustelu saatiin loppumaan.

Tulevaa toimeentuloa vaarantavia omia koulutusvalintoja rajoitettiin korkeakoulujen sisäänottoa suuntaamalla. Etenkin monilla kulttuurialoilla toimivilla oli jatkuvia toimeentulovaikeuksia, kun osaamisen tarjonta ylitti maksukykyisen kysynnän tai kohdistui alan kärkeen. Opintojen aloittamista nopeutettiin siten, että ensimmäiseksi lukuvuodeksi pääsi opiskelemaan helpommin, mutta tiukempi karsinta tapahtui vasta sen jälkeen.

Politiikassa on aina ollut vaikea tasapainoilla yhteisen hyvän ja oman kannattajakunnan hyvän ja omankin hyvän välillä. Kuormasta syöminen näkyy ja kuuluu kauas; se on korruption yksi laji ja sellaisena pois opeteltava.

Yritysten ja korkeakoulujen kanssa sovittiin valtion rahoittaman perustutkimuksen lisäämisestä niillä aloilla, joista toivottiin uuden yritystoiminnan syntymistä. Start up -sijoituksiin kehitettiin porkkana, joka lisäsi yksityistä riskirahoitusta.

Kouluissa opetettavan oman elämän ja talouden hallintaa kehitettiin siten, että elämään kuuluvaa epävarmuutta opittiin sietämään stressaantumatta. Oppilaiden itseohjautumisen ylikorostuksesta luovuttiin ja tarjottiin valintojen sijaan turvallisuutta.

Talouselämän jatkuvaan muutokseen sopeutumiseen tarvitaan työvoimapalveluja, joilla nopeutetaan työnhakijan ja työn tarjonnan kohtaamista. Työvoiman tarjonnan kehittämistä kohti kysyntää piti edistää parantamalla työnhakijan työmarkkinakelpoisuutta erilaisin toimin. Työvoimapalvelujen tuottavuutta parannettiin luopumalla hyödyttömistä tempuista, joita oli vuosien kuluessa niihin kertynyt, ja tärkeimmäksi tavoitteeksi määriteltiin työllisyyden parantaminen (tukien hakeminen työttömille oli ehtinyt ohittaa sen). Työttömille kehitetiin triage: jokainen kohdataan yksilönä ja arvioidaan kokemusperäisen datan perusteella hänen työllistymisensä polkua. Helpoimmin työllistyvien auttaminen priorisoitiin. Tuotannollisten syiden vuoksi irtisanottujen henkistä rasitusta kevennettiin tietoisesti.

Lastensuojelua painotettiin varhaisempaan vaiheeseen ja lisättiin puuttumista vanhempien toimintaan silloin kun se aiheutti ongelmia lapselle. Huostaanottoa ei kuitenkaan vielä laajennettu koskemaan vanhempia.

Ylivelkaantumiseen ryhdyttiin puuttumaan aikaisemmin henkilökohtaisella neuvonnalla.

Sairasloman nimikkeellä ei enää annettu mielipahasaikkuja vaan pelkästään tervehtymiseen välttämättä tarvittavaa vapautusta. Monessa tapauksessa vaivan saanut voisi siirtyä työpaikalla muihin tehtäviin, jotka jopa voisivat muuttua pysyviksi silloin kun on kyse iän tuomista toimintakykyongelmista.

Päätöksenteko tarvitsi vahvistamista ja populistisen kiistelyn karsimista. Kansalaisilta kysyttiin, pitäisikö eduskuntaan saada pätevämpiä päätöksentekijöitä, ja vastaus oli myöntävä. Kansanedustajien palkkioita korotettiin vastaamaan niitä yksityissektorin tehtäviä, jonka vaativuustason kansalaiset tutkimuksessa ilmaisivat.