Kiertotalous

TARINA

Talousjärjestelmässä on aina osaoptimointia, josta seuraa luonnonvarojen tarpeetonta kulutusta. Siksi näkymättömien kustannusten vaikutusta kannattavuuteen on lisätty hinnoittelun ja sääntelyn avulla. Uusia kannustimia säästäväisyyteen materiaalien käytössä sekä kierrätykseen ja uudelleenkäyttöön luodaan edelleen.

Tavoitteena on ollut sälyttää materiaalien ja tuotteiden arvo mahdollisimman pitkään. Jätteen määrittelyä on muutettu siten, että jätteeksi luokitteleminen edellyttää hyödynnettävyyden puuttumista, mikä on avannut uusia mahdollisuuksia tuotekehitykselle.

Yhdyskuntajätteen erilliskeräily ja tuottajavastuuseen perustuvat järjestelmät ovat kiertotalouden perustaa. Niiden rinnalle on kehitetty ratkaisuja, joissa kierrättämisessä pyritään määrän sijaan mahdollisimman korkeaan arvoon. Biojätteen käsittelyssä metaanin tuottaminen on hyödyllisempänä korvannut pelkkää aerobista kompostointia. Sen lisäämistä maataloudessa edistetään.

Yhdyskuntajätteisiin menee aina jonkin verran käyttökelpoista tavaraa, koska ei ole toista yhtä vaivatonta tapaa päästä niistä eroon. Jätteen omistusoikeus vaihtuu myös tuolloin, joten niitä ei voi päästä tonkimaan – kuten monissa köyhissä maissa. Siksi kotikeräykseen kehitettiin toinen kaista tavaroille, joista saattoi vielä olla hyötyä jollekulle muulle.

Käytettyjen tuotteiden osuus kuluttajamarkkinoilla vahvistui. Kirpputorit, kierrätyskeskukset, second hand -välitys sekä Suomeen yleistyneet garage sale -löytötapahtumat vastasivat merkittävästä osasta tavaroiden kierrätyksestä. Näitä tukivat digitaaliset nettipörssit, joista oli mahdollista löytää haluttu kierrätystuote.

Hyväkuntoisten vaatteiden kierrätyksen rinnalle tuli vaatekuitujen uusiokäyttö. Vastaavasti muovijäte opittiin purkamaan alkuperäisiksi polyolefiineiksi, joista voidaan uudelleen muokata muoveja. Kaivosteollisuudesta tuttuja malmien bioliuotusmenetelmiä otettiin käyttöön metallijakeiden talteenottoon sekä yhdyskuntajätteestä että polttolaitostuhkasta.  

Yhdyskuntajätevettä alettiin hyödyntää ravinneliuoksena. Fosforin talteenotolle kehitettiin taloudellisesti toimiva prosessi. Jätevedenpuhdistamojen yhteyteen on tuotu erilaisia biomassaa ja hyötykasveja tuottavia toimintoja kuten kasvihuoneita. Myös ravinteiden palauttaminen metsiin tuhkaa levittämällä on vakiintunut käytännöksi.

Rakennusten elinkaaren pidentäminen on tärkeä kiertotalouden tavoite. Kaikki rakennukset ovat periaatteessa korjattavissa, kun niiden kunnosta huolehditaan jatkuvasti. Tulevaisuudessa rakennusten purkaminen ei saa enää johtua välinpitämättömästä kunnossapidosta, vaan suunnitelmallista korjaamista vakiinnutetaan osaksi hyvää rakentamistapaa.

Säädöksiä ja hyvän rakentamistavan sisältöä on tarkistettu niin, etteivät uustuotantoa koskevat normit estä toimivien aiempien ratkaisujen käyttöä, vaan myös vanhat, toimivat tuotteet ja materiaalit hyväksytään käyttökelpoisiksi.

Purkamisessa syntyvien materiaalien kierrätysastetta ryhdyttiin arvioimaan käyttöarvon eikä pelkän painon perusteella. Samalla purkamista rasitettiin lisäkustannuksilla. Rakennusten muuntojoustavuudelle ja korjattavuudelle on myös asetettu enemmän painoa suunnittelussa.

Liikenteen ja energian osalta kiertotaloutta on edistetty hyödyntämällä jo olemassa olevia resursseja tehokkaammin. Lämpöpumput on tunnistettu lämmön kierrättämisen muotona, ja niiden käyttö on yleistynyt osana energiajärjestelmää. Sähköautojen vanhoille akuille on löytynyt taloudellisesti kannattavaa jatkokäyttöä, sillä niiden kapasiteetti on heikentynyt vain osittain.