Kolmas ikä 

TARINA                                        

Työelämän ja vanhuuden välistä aikaa kutsutaan kolmanneksi iäksi.

Erot yksilöiden välisessä toimintakyvyssä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ovat suuret. Eroja on myös motivaatiossa: toiset haluavat puuhata jotain, toiset vain nauttia ja levätä.

Kolmatta ikää elävien määrä oli kasvanut nopeasti, koska terveyden taso oli noussut. Niinpä ei ollut kokonaisarviota näin muodostuneen merkittävän resurssin paremmasta hyödyntämisestä.

Terveet lisävuodet tulevat ihmiselle ”väliin”, eivät loppuun. Terveydenhoidon korkeat kustannukset kasautuivat keskimäärin ajalle 3…4 kuukautta ennen kuolemaa. Siksi ikäihmisten lukumäärää ei ole mielekästä laskea jonkin tietyn iän täyttäneistä; parempi on laskea elämän loppupäästä. Keskimääräinen eliniänodotus oli pitkään siirtynyt keskimäärin viisi tuntia korkeammaksi joka päivä. Tosin nuorimpien ikäluokkien huonon yleiskunnon arveltiin kääntävän kehityksen päinvastaiseksi.

Työeläkkeet olivat täysimääräisiä, ja kolmannen elämän yksi sisältö oli kerätyn varallisuuden käyttäminen. Kun kaikki tarpeellinen oli jo hankittu, vapaaseen kulutukseen riitti rahaa pienemmästäkin eläkkeestä.

Työelämästä eläköityvää kiitettiin ja kehuttiin hänen panostaan, mutta ei aina osattu varautua siihen, että hänestä olisi hyötyä myöhemminkin (sijaisena tai erityisosaamisensa käyttäjänä).  

Ikäihmisen kunnon ylläpitoon kannatti sijoittaa. Sote-uudistus muutti tilannetta näennäisesti, kun panokset eli kunnallisten palvelujen tarjoaminen jäi kunnan kustannettavaksi, mutta hyödyt eli terveydenhuollon säästöt siirtyivät hyvinvointialueelle. Toisaalta kuntalaisten toimintakyvyn ylläpito oli kuntalaisten itsehallinnonkin intressissä. Esimerkiksi eläkeläisten maksuton pääsy kaupungin uimahalleihin sekä kunto- ja liikuntasaleihin oli tarjous, jossa luppotunneista saatiin tuottavia.

Aikaisemmin ajateltiin, että iän karttuessa omakotitalosta joutuu muuttamaan kerrostaloon kunnossapitovaikeuksien vuoksi. Sittemmin oli kehittynyt kasvava määrä erilaisia palveluja sekä itse kiinteistön ylläpitoon että kotiovelle tuotaviksi. Kotitalousvähennyksellä oli selvästi merkitystä pientaloasuntokannan ylläpidossa. Siten se tuki myös yhteiskunnan resilienssiä, josta oli tullut uusi turvallisuustekijä.

Moni kokeili eläköidyttyään ”uutta uraa” eli paneutui uuteen harrastukseen tai työhön. Ikä ei oppimista haittaa, ja koulutusta oli tarjolla vähän mihin vaan.

Työnantajat oppivat tekemään eläkkeelle siirtyvän kanssa ”pehmeän laskun sopimuksen”, johon sisältyy yhteydenpidon ohella työtehtävienkin tarjoamisen mahdollisuus. Hiljaisen tiedon katoamista ei huomaa ennen kuin sitä tarvitaan.

Työnteko eläkkeellä tehtiin houkuttelevammaksi. Työvoimapulaa on aina helpompi paikata osaajilla kuin keltanokilla. Työnantajamaksut tietysti olivat pienemmät, kun eläkettä ei enää kerrytetty. Kun vanhuuseläkeläiselle ei voinut räätälöidä omaa verotaulukkoa, keksittiin progressiivinen työtulovähennys, jota jotkut kutsuivat ”älä aina golffaa”-vähennykseksi.  

Vanhassa maailmassa monet työn ja sosiaaliturvan järjestelyt olivat portaittaisia, mikä on elämälle vierasta. Ne muutettiin liukuviksi, ensi sijassa tosin opiskelun, palkkatyön ja yrittämisen välisten kynnysten poistamiseksi. Siten joku saattoi olla esimerkiksi töissä maanantaina mutta eläkkeellä tiistaina. Yleinen eläkeikä poistettiin, mutta työntekijän sai kyllä lähtemään, jos veto alkoi loppua.

Senioreilla on yksi tärkeä etu: heillä on mielenkiintoa järjestää maailmaa itselleen sopivaksi etukäteen, kun ovat tekemässä siitä päätöksiä eduskunnassa tai kunnanvaltuustoissa. Koulut oli muutenkin jo suunniteltu iltakäyttöä varten; nyt iltaryhmän päivävuoroillekin löytyi tilaa.

Yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisen lisäksi ikäihmiset järjestäytyivät myös neuvojiksi. Tekoälyn sijaan oli tarjolla vuosien tuomaa viisautta.

Isovanhempia oli perinteisesti käytetty lastenhoidossa. Nyt paneuduttiin siihen, että ikäihmiset voivat pitää huolta myös toisistaan. Maalla ja omakotialueilla tämä oli ollut tavallisempaa; kerrostaloissa naapurit tunnettiin huonommin. Ovenpieliin tuli tarroja ”soita, jos kaipaat seuraa”.

Monet vapaaehtoistyön muodot sopivat kolmatta ikää eläville.  Lapset olivat lähteneet kotoa, eikä urakehitykseen tarvinnut enää panostaa. Oli aikaa. Ihmiset eivät mielellään anna pitkäaikaisia sitoumuksia. Siksi osallistumista lisättiin mallilla, jossa jokainen tehtävä tarjottiin erikseen ja siihen sai vastata hyväksyen tai kieltäytyen (kuten vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa jo pitkään).

Hyväntekeväisyyshuutokauppoihin otettiin kaupattaviksi eläkeläisten työsuorituksia. Sukupolvien välinen yhteys on jo sinänsä kokemus, ja moni suhde jatkui tavalla tai toisella.  

Maailman muutosta kuvasi erään vanhuksen huokaus: ”Nykyään joutuu kantamaan lapsistaan huolta, kunnes he ovat päässeet turvallisesti eläkkeelle.”