Koulutus ja oppiminen

TARINA

Koululaisten oppimistulokset olivat heikentyneet ja keskimääräisen koulutustason nousu oli pysähtynyt. Tähän oli useita syitä; ei ollut tarpeen tietää kunkin niistä vaikutusta vaan korjata ne.

Monet muutokset olivat yksinkertaisia. Palattiin siihen, että opettaja opettaa oman osaamisensa ja luonteensa pohjalta. Ulkopuolelta ei kohdistettu opetukseen hankehumppaa ja muita erityisvaatimuksia, vaan kaikki sisällytettiin opintojen tulosvaatimuksiin (ei siis opetuksen mikromanagerointia eikä keittokirjamääräyksiä siitä, miten tulee toimia). Opettajan tehtävän luonteeksi katsottiin valmentaminen; siksi oppilaiden tuli harjoitella myös kotona.

Teknologian kehitys muuttaa painotusta erityis- ja yleisosaamisen välillä. Koulutuksella pyritään antamaan hyvä pohja moniosaamiseen ja valmiuteen vaihtaa tehtäviä elämänuran aikana. Lisäksi tuettiin oman elämän hallinnan kehittämistä.

Oppilaiden oikeutta häiriöttömään oppimiseen ryhdyttiin kunnioittamaan myös käytännössä; opetustilanteen häiritsemisestä seurasi poistaminen tilanteesta ja lisäopetusta (aikaisemman jälki-istunnon sijaan). Opettajalle annettiin tarpeelliset valtuudet häiriöihin reagoimiseen.

Opetus järjestettiin siten, että oppimisessa menestyneet hyötyivät siitä. Opetusryhmät järjestettiin divisiooniksi siten, että menestymällä oppilas eteni kohti ylempää ryhmää. Oppimisen erot otettiin huomioon myös siten, että tarpeettomasta opetuksen kertaamisesta annettiin vapautus. Heterogeenisyys ei ole etu vaan haitta. Kurssimuotoisuudesta luovuttiin luokkamuotoisuden hyväksi.

Oppiaineita integroitiin ja oppimista edistettiin peleillä. Tällöin tietokonepeleistä tuttu pääsy tasolta toiselle edellytti aina edellisen tason tehtävistä selviämistä. Oppilaiden etenemisen seuranta ja vaikeiden kohtien esiintyminen näkyi järjestelmästä opettajalle. Tuotaessa tietotekniikkaa kouluihin ei vain siirretty vanhoja toimintamalleja IT:lle vaan kehitettiin uusia tapoja toimia.

Opintosuorituksista palkittiin pienillä merkeillä ja muilla symboleilla – vähän kuin niissä peleissä, joiden kanssa opiskelu kilpaili ajankäytöstä.

Oppilasarvioinnissa keskityttiin hyödyllisen tiedon välittämiseen oppilaalle ja hänen vanhemmilleen. Vanhemmat katsottiin osaksi oppilaan valmennustiimiä, jossa heillä oli oma vastuualueensa. Yhteys huoltajiin järjestettiin pääsääntöisesti yhteistapaamisissa; vain erityisestä syystä vanhemmat kutsuttiin erikseen keskustelemaan.

Peruskoulun ja lukion lopputodistusten tarkoitukseksi täsmennettiin ilmaista, onko oppilas suorittanut opetukseen kuuluvat kurssit hyväksyttävästi. Näin ei enää tarvinnut opettaa esimerkiksi lukion matematiikkaa korkeakouluissa. Oppilaat keräsivät alusta alkaen itselleen cv:tä, jossa ei kerrottu, mitä oli opiskeltu, vaan mitä oli opittu. Mosaiikkisessa maailmassa myös osaaminen koostui mosaiikkisista paloista.

Oppilaiden vanhemmille laadittiin opas koululaisen tukemisesta ja muusta, jota heiltä odotettiin. Vanhempien epäasialliseen käyttäytymiseen opettajia kohtaan puututtiin, ja tieto siitä välitettiin lastensuojeluun taustatiedoksi.

Suomea (tai ruotsia) taitamattomille oppilaille järjestettiin ennen koulun alkamista ja koulujen kesätauon aikana tiivistä kielenopetusta, jotta he pystyvät seuraamaan opetusta. Tavoitteena oli, että muita kieliä ei tarvitsisi opettaa kotikielenä – siirtolaiset ovat aina omaksuneet tulomaan kielen, elleivät ensimmäisessä niin parissa seuravassa sukupolvessa.

Koulukiusaamisen esiintymistä seurattiin säännöllisillä koulutyöilmapiirikyselyillä; jos koulukiusaajat eivät heti ottaneet opikseen puuttumisesta, heidät siirrettiin toiseen kouluun. Organisoitiin oppilaiden omaa toimintaa koulukiusaamisen estämiseksi.

Oppilaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen oli nollatoleranssi; tilanteeseen puututtiin huostaanotolla, siirtämisellä sairaalakouluun tai muulla vastaavalla vaikuttavalla toimenpiteellä.

Lukion aloituspaikkoja lisättiin vastaamaan lukiokelpoisia paikan hakijoita. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisättiin siten, että opiskelijoita otettiin tarpeellista enemmän, mutta heidän tuli osoittaa opintojensa ensimmäisenä vuonna kykenevänsä edistymään oppimisuralla. Tämä lyhensi lukion jälkeistä luppoaikaa.

Kaikki koulutusta antavien yksikköjen väliset rajat ovat oppimisen kannalta turhia, joten niiden aiheuttamia rajoituksia helpotettiin. Lukiolaiset saattoivat piipahtaa yliopistoissa, yliopistojen opiskelijat saivat poiketa naapurissa, jos sillä tavalla sai parempia osaamispaketteja elämään.

Elinikäinen koulutus opittiin ymmärtämään askelittaiseksi osaamisen kehittämiseksi; vain harvalla oli käytännössä mahdollisuus hypätä kokonaan pois työelämästä suorittamaan uutta tutkintoa.