Lajityypillinen käyttäytyminen 

TARINA

Yhteiskuntasuunnittelussa ryhdyttiin ottamaan tietoisesti huomioon ihmisen lajityypillinen käyttäytyminen, joka periytyy geneettisesti. Tätä ei usein tiedetä eikä tunnisteta sen esiintymistä. Suomessa oli pitkään ylivoimainen asema ideologisesti perustellulla ”tabula rasa”-käsityksellä ihmisestä, eikä ihmisen evoluutiopsykologiaa esimerkiksi voitu opettaa yliopistoissa. Nykyään evoluution muovaamia taipumuksia ei enää yritetty vastustaa häiriötekijöinä vaan ne otettiin lähtökohtina, jotka vaikuttavat psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen.

Perimä on hieman erilainen eri ihmisillä, eikä se tarkoita pakottavaa käyttäytymistä, ainoastaan joskus voimakastakin taipumusta siihen. Kun yritetään tehdä jotain, mikä on ristiriidassa tämän perinnön kanssa, tulokset jäävät huonoiksi. Joissain yhteyksissä perimän kanssa ristiriitaiset olosuhteet lisäävät stressihormonien tuotantoa, nostavat verenpainetta ja heikentävät elpymiskykyä. Siksi etenkin elinympäristöä koskevassa päätöksenteossa on ymmärrettävä evoluution ja terveyden yhteydet.

Keskeinen muutos tapahtui elinympäristöjen suunnittelussa. Asumista ja kaupunkirakennetta kehitettiin vastaamaan ihmisen lajityypillistä habitaattia. Lähiluonto osana arkea turvattiin korkeintaan kävelyetäisyyden päässä asunnosta. Rakentaminen suunniteltiin ihmiselle ominaiseen luonnon mittakaavaan ja vältettiin luonnolle vierasta massoittelua (vanhat arvostetut rakennukset maailmalla ovat useimmiten tyveltään leveitä ja huippua kohti kapenevia – kuin mäet tai vuoret). Luonnon ja veden läheisyyttä hyödynnettiin tietoisesti terveystekijöinä. Omakotiasumista, pientaloalueita ja kesämökkikulttuuria arvostettiin terveyttä ja psyykkistä hyvinvointia tukevina ratkaisuina. Salutogeenisiä eli terveyttä edistäviä ominaisuuksia tuotiin sairaaloihin ja muuhun elinympäristöön.

Oma asunto on yksi reviirien taso. Käytännössä sen turvallisuutta heikentävät muualta kuuluvat äänet ja sosiaalisen yhteisön heikkous; kerrostalon porrashuone voi jo olla kontrolloimatonta ei-kenenkään-maata, jos naapurit eivät ole tutustuneet toisiinsa.

Maahanmuuttoon liittyy useilla etnisillä ryhmillä pyrkimys omien yhteisöjen muodostamiseen. Tästä aiheutuu painetta segregaatioon, jota torjutaan monipuolisella asuntorakentamisella.   

Savanni vastaa geneettistä perimäämme habitaatista, ja tämä ilmenee mm. irrationaalisena nauttimisena lyhyestä ruohosta ja vaatimuksina metsien siivoamisesta aluskasvillisuudesta.

Työelämässä tunnustettiin turvallisen reviirin merkitys ihmiselle. Tavoitteena oli häiriötön työympäristö, jonka saattoi merkitä omaksi reviiriksi, oli se sitten vain läppärin koristelemista tarroilla. Tämä lisäsi kokemusta hallinnasta, turvallisuudesta ja sitoutumisesta. Työnteolle rakennettiin selkeitä katkaisupisteitä ja saavutuksia – kuten metsästyksessä – koska jatkuva työ ilman näkyviä tuloksia kuluttaa voimakkaasti ihmistä. Myös omat työtehtävät muodostavat reviirin, ja sen sekä hierarkkisen aseman loukkaukset aiheuttavat turvattomuutta.

Sosiaalisten rakenteiden osalta tiedettiin, että ihmiset muodostavat luonnostaan sekä pieniä, turvallisia yhteisöjä että hierarkioita. Koululuokat ymmärrettiin turvallisiksi yhteisöiksi, joissa saattoi muodostua läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita. Työyhteisöt ja asuinalueet rakennettiin tietoisesti kylämäisiksi kokonaisuuksiksi, joissa oma alue, vastuu, kontrolli ja luottamus olivat selkeitä. Suuressa maailmassa syntyy ruutukaava-alueilla jengien taistelua reviireistä, kun ne eivät jäsenny selvästi ympäristössä. Yhteisen ympäristön siisteydestä huolehtiminen nähtiin tärkeänä, koska epäsiisteys kertoo siitä, että kukaan ei vastaa alueen turvallisuudesta ja kontrollista; etenkin graffitit on syytä poistaa heti, koska ne ovat vieraan reviirin merkkejä.

Hierarkioiden merkitys on ollut suuri ihmiselle metsästävänä eläimenä, koska se on määritellyt työnjaon ja saaliista nauttimisen. Sosiaalinen hierarkia on tärkeä etenkin miehille, ja asemaa siinä haetaan usein keskinäisellä kukkoilulla. Yhteiskunnan kannalta olisi hyvä, jos erilaisia keskenään ristiriitaisia hierarkioita olisi paljon ja että kansalaisen asema vaihtelisi niissä.

Myös sosiaalipolitiikkaa uudistettiin lajityypillisen käyttäytymisen näkökulmasta. Vastavuoroinen altruismi tunnistettiin keskeiseksi periaatteeksi: auttamien on vastavuoroista eikä tue siivellä elämistä (kuten kansalaispalkkaa).  Sosiaaliturva, opintotuki ja työttömyysetuudet rakennettiin järjestelmiksi, joissa yhteiskunnan tuki yhdistyi velvollisuuksiin, kuten opiskeluun tai työnhakuun. Alkujaan täysin pyyteettömään kehitysyhteistyöhön oli vähitellen tullut vaatimuksia, ensin varojen oikeasta käytöstä, sitten myös ihmisoikeuksista ja muista sisäpolitiikan valinnoista. Tämä vastasi ihmisen oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden tajua.

Ihmiset suosivat luonnostaan omaisiaan, läheisiään ja muita omaan laumaan kuuluvia. Vieraisiin suhtaudutaan varovaisemmin, joskus jopa torjuvasti. Tätä on kutsuttu geenien itsekkyydeksi. Pienessä yhteisössä ihmiset saattoivat arvioida toistensa luotettavuutta henkilökohtaisen tuntemuksen kautta; suuremmassa tuli avuksi tiedon vaihtaminen, jota myös on kutsuttu juoruamiseksi. Tarinat ja suullinen tieto korostavat helposti ennakkoluuloja, jonka vuoksi tarvittiin toimenpiteitä ja järjestelyjä, joissa ihmiset kohtasivat toisenlaisesta taustasta tulleita ja saivat tästä positiivisia kokemuksia.