Me teemme yhdessä

TARINA

Kunnallishallinto on perustuslain mukaan kuntalaisten hallintoa. Se on jatkumoa niiltä ajoilta, jolloin kyläläiset kokoontuivat käräjäkiville keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista.

Nykyään kunnan hallinto on vetäytynyt omaan pilttuuseensa, ja yhteistoimintaan kuntalaisten kanssa on jätetty vain vähän mahdollisuuksia.

Eräänlaisen herätyksen sai aikaan kainuulainen yrittäjä, joka kyllästyi valtion huonosti hoitamaan tiehen ja ajoi sen parempaan kuntoon omaan piikkiinsä. Ensin tälle tuli tyrmäys tien omistajaa edustavalta ely-keskukselta, mutta sitten sekin totesi, että korjaus oli tehty asiantuntevasti.

Toinen vastaava ilmiö oli espoolainen uimahallin käyttäjä, joka tulosti sinne uudet saippuatelineet ja asensi ne salaa paikoilleen.

Jatkoa seurasi. Kuntatasolla syntyi ympäristösissien ryhmiä, jotka tekivät iskuja, joilla korjattiin kunnan näkyviä laiminlyöntejä. Tämä loi virkamieskuntaan hämminkiä, koska ei löytynyt pykäliä, joiden perusteella olisi voitu vaatia poliisitutkintojen aloittamista tällaisesta oma-aloitteisuudesta.

Kunnilla oli itse asiassa aihetta nolouteen. Aiemmin oli otettu yksityisiltä toimijoilta kunnan haltuun toimintoja, jotka olivat sitten ränsistyneet pois, kun niiden hoitamiseen ei löytynyt resursseja. Oli laitureita, uimakoppeja, kenttien pieniä katoksia, kaupunginosaseurojen infokarttoja ja ilmoitustauluja. Lasten leikkipaikoilta oli poistettu leikkivälineet, jos niitä käyttäessä saattaisi loukata itsensä, ja sama koski koulujen pihoja.    

Joulukuusien hakeminen kunnan metsistä oli perinteinen rikos. Nyt taas metsiin alkoi päinvastoin ilmestyä istutuksia, marjapensaita ja hedelmäpuita. Pähkinäpensas levisi ilmastonmuutoksen tuella takaisin muinaiselle esiintymisalueelleen. Joutomaille oli kylvetty kukansiemeniä, ja multaa oli tuotu peittämään kaupungin työmailta jääneet arvet luontoon. Syrjäiselle paikalle saattoi jopa ilmestyä metsäperunoita. Kaupunki taisteli kyllä vastaan, ja tonttien ja kadun väliselle viherkaistalle ilmestyneet kukat muistettiin leikata pois; vastuu kunnossapidosta oli tontinomistajalla, mutta leikkuri kaupungilla.

Kaupungin työmailta kaadettiin puita, joiden rungot kyllä kävivät kaupaksi. Sen sijaan oksien risukasat saattoivat jäädä pitkäksikin aikaa korjaamatta. Näistä alkoi kadota polttopuuksi kelpaava osuus, joka siirtyi pilkottuna vähävaraisten vanhusten mökkien pihoille. Kaupunki ei silti tehnyt näistä rikosilmoituksia tai esittänyt vahingonkorvausvaatimuksia.

Vieraslajien torjunta löi kiilan kaupungin kontrolliin. Menestyksen saavuttaminen oli mahdollista vain kuntalaisten vapaaehtoisyön avulla. Siitä jopa palkittiin, jotta sen hyödyllisyys korostuisi.

Siistinä pidetyssä kaupungissa joudutaan julkisia istutuksia vaihtamaan muutaman kerran kesässä. Mukana on myös monivuotisia kasveja. Netissä levisi nopeasta sana näistä töistä, ja pois heitetyt kasvit katosivat roskalavalta yön pimeydessä.      

Pientä putsaamista tarvitaan kaupunkiympäristössä aina. Siivoustalkoita oli kyllä järjestetty perinteisesti, mutta niissä lähinnä vain kerättiin roskia. Graffiteja ei sentään lähdetty poistamaan vapaaehtoistoimin, se kun on korkeampaa kemiaa, mutta kadunnimikilvet ja liikennemerkit pysyivät nyt siisteinä pesusissien voimin ja toimin.

Viimein virkamieskunta antoi periksi, ja luottamushenkilöt pääsivät kertomaan, mikä kaikki on ehdottomasti sallittua. Kunnan tulee olla kuntalaisen yhteinen alue, jossa kaikki saavat tehdä hyviä asioita. Sallitusta oma-aloitteisuudesta listattiin ohjeet: mihin kaikkeen ei tarvita laisinkaan lupaa ja mihin muuhun voisi sellaisen lisäksi saada.

Kunnilla on ensinnäkin rakentamattomia tontteja, joille voi sallia väliaikaisesti muuta käyttöä – vähintäänkin lumen lähivarastointialueena. Pienin toimin voi syntyä pallokenttä, talvella luistelualue. Oli parempi, että asukkaat saivat olla aktiivisia kuin että he vain vaatisivat tumput suorina kunnalta toimintaa.

Lasten ja nuorten harrastustoimintaa pidetään kalliina. Sellaista siitä onkin tullut, kun kaikki on ulkoistettu ja liikunnan suorituspaikat varattu seuratoiminnalle. Paluu entiseen on kuitenkin mahdollista, kun omatoimisuudelle jätetään tilaa. Rohkeimmillaan yksi kaupunki osoitti puita, joiden oksien varaan lapset saivat rakentaa majoja.

Johtokadut ovat myös alikäytetty resurssi, koska niiltä joudutaan poistamaan puustoa. Suomessa on perinne käyttää kesällä koivuja juhlapaikan koristeluun; niitä saikin sitten vapaasti hakea kaupungin omistamilta osuuksilta, ja pian myös yksityisetkin omistajat antoivat siihen lupia.

Rohkeutta tarvittiin, kun kaupunki ryhtyi siviilivastarintaan EU:n uimarantasäännöksiä vastaan. Ne kun asettavat runsaasti vaatimuksia EU-uimarannoille eli sellaisille, joilla käy keskimäärin yli 100 uimaria päivässä. Ennen tätä vaatimusta uimapaikkoja oli rajattomasti veden äärillä, sitten niitä ryhdyttiin rajoittamaan. Laitureilta piti jopa poistaa tikkaat, jotta mahdolliset salauimarit (tai vahingossa veteen pudonneet) eivät pääsisi niitä käyttämään. Nytpä poistettiin kaikki kiellot, jossain jopa tuotiin rannalle hiekkaa ja raivattiin kaislikkoa. Uimataitokin levisi jälleen. Siinähän olivat Brysselin byrokraateille perusteet kanteelle, jos kantti vain kestää.

Kunnat ryhtyivät tarjoamaan pieniä viheralueita paikallisten asukasyhdistysten adoptoitaviksi. Omaehtoista veistostaidetta sallittiin soveliaille paikoille. Torinnurkkiin tuli Lontoon mallin mukaisesti puhujakorokkeita. Kaikenlaista yllättävää tapahtui.

Jälkikäteen katsoen muutos ei ollut kovin radikaali; siinä vain palattiin lähemmäs sitä, mistä tarina alkoi. Joskus palaaminenkin vie eteenpäin.