Nakertajat

KERTOMUS                                              

Rakentamisella ja rakennuksilla on suuri hiilijalanjälki. Toisaalta tämä vaikutus jakautuu laskennallisesti koko investoinnin elinkaarelle. Purettaessa rakennus purkautuu loppu sen elinkaarelle lasketusta keskimääräisestä hiilijalanjäljestä. Rakennusten purkaminen tapahtuu yleensä inhimillisesti katsottuna varhain, paljon aiemmin kuin mitä se rakentaja oli suunnitellut. Aikaisemmin purkavaa saneerausta voitiin perustella sillä, että uuden rakennuksen energiatehokkuus on parempi, mutta siirtyminen päästöttömään energiaan johtaa siihen, että säästöt eivät enää vähennä ilmastovaikutusta.

Jotain on kuitenkin pelastettavissa.

Hirsirakennukset saavuttivat melkein kuolemattomuuden. Kun yksittäinen hirsi ei enää kelvannut paikalleen, se vaihdettiin. Ja jos koko rakennusta ei enää tarvittu, se purettiin ja hirret käytettiin mahdollisuuksien mukaan uutta rakennettaessa ja vanhaa korjattaessa. Saattoipa koko rakennuskin joskus siirtyä uusille tanhuville. Se oli ensimmäistä elementtirakentamista, jossa palapeli koottiin uudelleen samassa järjestyksessä uudella sijaintipaikalla.

Kun rakennusten kierrättäminen keksittiin uudelleen, keskityttiin aluksi purkujätteen pirstomiseen ja jakamiseen kiviaineikseen, metalliin ja poltettavaan jätteeseen. Kierrätysaste laskettiin määrällisesti: montako painoprosenttia rakennuksesta lähti kierrätykseen.

Jätetaksa tuki kierrätystä: sekajätteen sijoittaminen oli kallista, kierrätettävän jätteen maksutonta.

Tätä ensimmäistä toimintamallia kutsuimme ”silppuamiseksi”.

Huomattavasti suurempia ympäristösäästöjä ymmärrettiin saatavan, jos kiintokalusteet ja rakennusosat saadaan kiertotalouden piiriin. Irtokalusteiden kierrätys oli jo aikaisemmin opittu järjestämään, ja rakennusapteekista sai apua vanhan korjaamiseen.

Ääriasennossa purkaminen olisi intialaisessa ympäristössä, jossa jopa kaatopaikalta kerätään talteen kaikki kierrätykseen kelpaava. Aivan samalle tasolle ei tietenkään pyrittäisi, mutta esimerkki tuo hyvin esiin sen, että mahdollisimman pienet kustannukset tuovat suurimman saannon.

Purkamisesta tuli yksi bisneksen muoto, ja sillä on oma tekniikkansa.

Kauhakuormaajalla ei kuitenkaan pelasteta mitään uusiokäyttöön. Ei myöskään ollut järkevää ajatella hyötyä tonneina ja prosentteina vaan säästettyinä taloudellisina arvoina. Jos esimerkiksi suihkusetistä saa metalliromuna pari euroa, on hyödyllisempää ottaa se uusiokäyttöön ja välttyä käyttämästä siihen viittäsataa euroa. Metalliosat kestävät vuosisadasta toiseen, hirsiäkin pitempään.

Jos on helppoa, nopeaa ja halpaa silputa purettava rakennus, se voittaa muut vaihtoehdot. Vaikka purkamiseen tarvitaan yleensä lupa, sellaisen epäämiselle on vaikea keksiä kunnon perusteluja. Tarvitaan toimivampi ratkaisu.

Vanhojen rakennusten säilyttämistä subventoidaan kohtuullisessa määrin. Purkamista on parempi toppuutella sen sijaan ryhtymällä perimään siitä maksua. Rakennusten ennenaikaisen purkamisen kustannuksia lisättiinkin ottamalla käyttöön poistotappiomaksu, jonka pohjana oli rakennuksen käyttöarvo – sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla hyvin hoidetulla rakennuksella. Rakennuksen sallittiin vetäytyvän käytöstä 50-vuotiaana, minkä jälkeen maksua ei enää peritty. Olisi se voinut olla satakin vuotta.

Tämä maksu kohdistui käsittelytavan perusteella menetettävään laskennalliseen hyötyyn. Toteutunut kierrätys alensi maksua eli rakennusosien uusiokäytön kannattavuus parani.  

Hyviä esimerkkejä rakennusosien ja elementtienkin kierrättämisestä oli olemassa. Virkamiesajattelun mukaan tämä osoitti, että säädökset ovat liian löysät. Poliittisella puolella taas ajateltiin, että jos on jokin rako, josta on hyödyllistä pujotella direktiivien ja muun pykäläviidakon läpi, se kannattaa ottaa käyttöön.

Ihmiset ovat tottuneet kirpputoriostoksiin, käytettyjä autoja myydään paljon enemmän kuin uusia, ja asuntokaupoistakin hyvin pieni osa kohdistuu uustuotantoon. Kaikki ymmärtävät, että käytetty ei ole sama kuin uusi. Siksi rakentamista koskevat vastuukysymykset, vakuutusehdot, rakentamismääräykset, laatumääräykset, kuluttajansuoja ja sopimusehdot piti virittää kierrätykseen sopiviksi. Laajimman soveltajakunnan arveltiin löytyvän hartiapankkirakentajista, joilla taas oli parhaat hartiat kantaa lisääntyvien riskien taakka ja eniten hyötyä säästäväisyydestä.

Ennen purkamiseen ryhtymistä tarvittiin nyt toisenlainen työvaihe. Säädettiin, että ennen purkua tuli järjestää kahden viikon aika, jona kierrätettävää materiaalia voitiin ottaa talteen.

Aluksi rajattiin toiminta koskemaan kierrätysyrityksiä, joiden kanssa projekti teki sopimuksen huutokaupan perusteella. Rakentaminen seuraa usein autoteollisuutta; tässäkin tapauksessa oli taustalla sen pitkä kokemus varaosien kierrättämisestä kolari- ja muista romuautoista.

Malli kaksi oli siis ”romukauppa”.

Kierrätystä harjoittavan romuliikkeen talouteen vaikuttaa monta tekijää. Tavaroiden irrotus, kuljetus ja säilytys edellyttävät ihmistyötä. Suojaamisesta ja varastoinnista on kustannuksia, ja pääomallekin pitää laskea hinta. Osa varastosta joudutaan poistamaan joko epäkuranttina tai vahingoittumisen vuoksi.

Kierrättämisellä katsottiin olevan arvoa verrattuna pelkkään purkamiseen, joten yhteiskunta tuli mukaan tarjoamalla varastoalueita yrittäjille. Kaikki tuotteet olivat netissä ja hyvässä järjestyksessä varastossa. Kierrätykseen tulevasta materiaalista tehtiin etukäteisilmoitus, ja tavara saattoi lähteä suoraan työmaalta ostajalle. Etenkin tiilet ja kattotiilet kulkivat yleensä suorinta tietä uusiokäyttöön. Väestönsuojissa oli aina käyttämätöntä laitteistoa, joka voitiin siirtää seuraavaan suojaan.

Tällä mallilla päästin jonkin verran pidemmälle kuin pelkällä silppuamisella.

Lainsäädäntöä piti vähän muokata, jotta päästiin seuraavalle tasolle, jolle ei löytynyt hyvää suomenkielistä vastinetta: ”garage sale”, koska tämä hyödyllinen tapa ei ollut rantautunut meille. Siinä purettavan rakennuksen pihalle pystytettiin telttakatos, jossa vaihdanta tapahtui. Kierrätysyrittäjä kävi rakennuksen tarkkaan läpi, listasi ja kuvasi kaiken mahdollisen sekä siirsi tämän tiedon nettiin. Ostajien tilausten perusteella hän sitten irrotti kyseiset tarvikkeet ja toi ne katokseen haettaviksi. Luppoaika meni keräämällä muita osasia, jotka saattoi sitten kaupata romuliikkeelle.

Ulkopuolisten päästäminen purkuun valmistautuvaan rakennukseen nähtiin suurena turvallisuusuhkana, vaikka samat henkilöt kyllä olisivat voineet tulla sinne purkufirman työntekijöinä ilman mitään vaaraa. Tämäkin kertoi siitä, miksi purkaminen sopii huonosti yrityksille, joilla on vastuu mm. työsuojelusta. Omaan piikkiin työskentelevä osaa ja saa pitää itse huolen itsestään.

Vielä pystyi ottamaan yhden askeleen poistamalla kustannuksia aiheuttava välikäsi. Kehitettiin malli ”Nakertajat” – Rat Pack, kuten T-paidoissa julistettiin.

Purkamista edeltävänä parin viikon jaksona sai kuka tahansa tulla ottamaan siitä talteen mitä haluaa. Tämä mahdollisuus oli kohdennettu erityisesti hartiapankkirakentajille.    

Kun asiakas joka tapauksessa joutui hakemaan tuotteen jostain, ei voinut laskea syntyvän merkittävästi lisää kustannuksia siitä, että hän sai sen rakennuspaikalta.

Määräajan päätyttyä suoritettiin vielä huutokauppa.

Rakentamisen materiaalitehokkuutta oli myös kiristetty: periaatteessa työmaalle ei saanut tuoda sellaista rakennusmateriaalia, jota ei siellä käytetty. Kulttuurinen muutos rakentamisessa oli suuri verrattuna takavuosiin, jolloin työmaan loppuessa tuhottiin kelvollisetkin jäännösmateriaalit. Siihenkin totuttiin.

Jälkimarkkinat eri kalusteille ja rakennustuotteille piti kasvattaa vähitellen. Rakentamisen säädökset muotoiltiin siten, että kierrätettyä tavaraa saatiin käyttää, vaikka sen valmistuksesta ei ollut säilynyt tietoja.

Kierrätysyritykset erikoistuivat usein jollekin sektorille. Oli jopa yhden miehen yrityksiä, joilla oli kapea osaamisen ja mielenkiinnon alue.

Suomessa on yhä merkittävä osa omakotituotannosta sellaista, että se rakennutetaan itselle omien suunnitelmien mukaan. Tällöin on mahdollista sijoittaa mukaan kierrätystavaraa; pienellä vaivannäöllä saa merkittävää säästöä, hyvä suunnittelija oman palkkionsakin verran.

Erityisen mielenkiintoinen tehtävä suunnittelijalle oli koota rakennus käyttäen hyväksi betonielementtejä, jotka purettiin toisesta kohteesta.  

Markkinan monipuolisuus avasi mahdollisuuksia luovuudelle yritysten palvelujen kehittämisessä; ei oltu pelkkiä romukauppiaita vaan uusantiikin jalostajia.

Mitä sitten rakennuksista lähti? Ovia, ikkunoita, heloja, armatuureja, keraamisia altaita ja istuimia, kiintovalaisimia, hyllystöjä, kaapistoja, tiiliä ja kattotiiliä, kakluuneja (edelleen mistä vain vielä löytyi), parketteja, elementtejä kuten kylmiöseiniä jne. Ravintoloiden uusiminen on merkittävä purkujätteen tuottaja, ja sieltähän saa kokonaisia miljöitä kierrätykseen.

Lintubongareilla on vahva infoverkko, ja sille kasvoi kopio purkujätteen bongareista.

Rakentamisen ja kuluttajasuojan säädökset oli kirjoitettu uudisrakentamista ajatellen, ja niihin tarvittiin sopivia löysennyksiä. Ideana oli, että pykälien ensisijainen tarkoitus ei ole estää vaan mahdollistaa. Tuloksen todellista vaatimustasoa ei pudotettu, mutta paperisota keveni ja sen mukana turhat kustannukset. Jos rakennustuote oli aikaisemmin kelvannut paikalleen, kelpasi se edelleenkin. Mikään sellainen ei ollut jätettä, joka kelpasi uudelleenkäyttöön. Julkisivuun aiheutuvia muutoksia katsottiin sallivasti. Se erityisrajoitus kuitenkin tarvittiin, että vastuu hometaloista peräisin olevien materiaalien vaarattomuudesta oli myyjällä.

Aikaisemmin vain kodin esineillä oli historiaa. Nyt sama ulko-ovi saattoi seurata perhettä asunnosta toiseen. Ja joka kerran siitä kulkiessaan saattoi tuntea tyytyväisyyttä siitä, että omalta osaltaan oli vähentänyt luonnonvarojen tuhlaamista.