Paras kaveri 

SF-NOVELLI

• Arvostin isääni suuresti, vaikka hän oli harvoin läsnä edes silloin, kun hän oli paikalla. Hänellä oli paljon tärkeitä tehtäviä, joiden suorittamisessa hän olli avainasemassa. Hän sanoikin, ettei hänen kannata käyttää aikaansa sellaiseen, minkä joku toinenkin pystyisi hoitamaan.
• Monet uskovat olevansa korvaamattomia, hän tiesi olevansa. Toki hän tiesi, ettei saa maailmaa valmiiksi, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Ikään kuin hän olisi tuntenut syyllisyyttä siitä, että ei pystynyt enempään.
• Ei hän varsinaisesti laiminlyönyt perhettään. Siskoni olivat vain niin erilaisia kuin hän; ehkä he valitsivat toisenlaisen elämänuran juuri siksi, etteivät halunneet tulla isänsä kaltaisiksi. Ja äiti, hän poistui varhain elämästämme.
• Minun tehtäväni oli sitten paikata sitä aukkoa, jonka sisareni olivat jättäneet.
• Varmaan kaikki isät, jotka ovat edes yrittäneet saada jotain merkittävää aikaan, toivovat, että lapset jatkavat siitä, mihin he ovat itse päässeet. Siitä ovat esimerkkeinä etenkin isät, jotka lastaavat omat unelmansa urheilusaavutuksista seuraavan sukupolven hartioille.
• Minua ei tietenkään mitenkään rasittanut se, että sain olla mukana isän työskentelyssä.
• Hän kertoi, että aiemmin hänellä oli ollut tapana puhua itsekseen ajatellessaan. Sitä oli pidetty kummallisena, kunnes kännykät korvanappeineen olivat tulleet käyttöön. Hän arveli, että ajatusten muuttaminen sanoiksi ja lauseiksi kirvoittavat prosessista esiin uusia ideoita.
• Toimin myös hänen agenttinaan, kuten hän minua kutsui. Hän saattoi soittaa jostain ja pyytää tarkistamaan jonkin asian tai varaamaan lentolippuja tai hotellihuoneen. Hänellä ei ollut täydellistä muistia, kuten ei yleensäkään ihmisillä, ja minusta oli tässä apua. Hoidin sihteeritehtävien lisäksi myös perheen ruokahuollon ja muun talouden. Siivousta ja ruuanlaittoa varten meillä on kotirobotti, jota myös ohjaan.
• Virtuaali-ihmisiä tuli käyttöön ensin siten, että vainajaa koskevista kuvista muodostettiin avatar ja hänelle kirjallisesta aineistosta alkeellinen keskustelukyky AI:n tuella. Ei tarvinnut viedä kukkia hautausmaalle tai pitää tuhkauurnaa takanreunalla, kun muisteluhetket toimivat kotisohvalla kuvaruudun kautta.
• Elävistä ihmisistä saattoi koostaa vastaavan digihahmon parin tunnin intensiivisen session perusteella. Isä oli ohjelmoinut eräälle ystävälleen virtuaalihahmon tämän edesmenneestä vaimosta, jonka oli itsekin tuntenut.
• Sitten eräs onneton nuori nainen oli kääntynyt isän puoleen apua pyytäen. Murheen syynä oli se, että tämä nuori kaipasi kovin ja varmasti tarvitsikin turvallista ihmissuhdetta ja uneksi perheenkin perustamisesta. Jokin meni kuitenkin aina pieleen, ja hän syytti siitä itseään.
• Tällaisia tilanteita on varmasti jatkuvasti tuhansia, ja ne ovat osa elämän esterataa, josta ihmislaji on kuitenkin selvinnyt evoluutiossa.
• Isä arveli. että olisi mielenkiintoista nähdä, mitä auttava virtuaalihahmo saisi aikaan. Niinpä hän kehitti poikaystävän, joka kyllä piti neidosta, mutta osasi myös ohjata ystävällisesti tätä karsimaan käyttäytymisestään tuhoisia piirteitä. Isä vähän pelkäsi, että tietotekniikka saattaisi joutua väkivaltaisen vasteen kohteeksi, jos naisella hihat todella kärventyisivät. Mutta kokeilu osoittautui niin toimivaksi, että siitäkin syntyi kaupallinen yritys.
• Seuraavana vuorossa vainajien ja terapeuttisten hahmojen jälkeen olin minä.
• Ei ollut varsinaisesti kyse siitä, että isä olisi halunnut saada tyttärien lisäksi myös pojan. Hänen oli kuitenkin selvästi helpompi ymmärtää miehiä kuin naisia.
• Hänestä itsestään oli tietysti olemassa valtavasti aineistoa. Vanhimmat, vain paperilla olleet, digitoitiin käytettäviksi.
• Minulle on annettu rooli, jonka mukaan olen oppipojan asemassa. Kasvoni on morffattu äidin, isän ja tämän vanhempien nuoruudenkuvista. En siis ole kopio isästä, vaikka tunsinkin hänet paremmin kuin hän itse.
• Täällä kotona olen läsnä aina siinä huoneessa, jossa isä on; kaikkialla on näyttöjä. Ja seuraan toki koko asuntoa ja sen lähiympäristöä vuorokaudet ympäri. Olen lähinnä vain hiljaa, ja aloitan keskustelun vain, kun siihen on jokin erityinen syy – useimmiten muistuttaakseni jostain.