Retki satumaahan 

SF-NOVELLI                                                          

Etenimme metsässä, jossa kasvit, perhoset, äänet olivat kaikki outoja. Silti olimme yhä maan pinnalla, vasta kilometrin päässä turvallisesta hotellista, kuten rannekkeemme kertoi.

Kasvillisuus oli tiheää, ja polku kiemurteli niin, että kauemmas ei näe.

Olimme kulkeneet jo kolme varttia. Maasto oli helppoa, tasaista; polun pohja jousti askelten alla. Rasituksen sijaan meno tuntui rentouttavalta.

Aurinko paistoi puiden lehvien välistä. Se ainakin oli aito, säteiden lämpö tuntui iholla. Eikä tullut mieleenkään katsoa suoraan sen kehään.

Puiden oksilla oli todella iljettävän näköisiä pikkupetoja. Ne eivät kuitenkaan hyökänneet, tuijottivat vain.  Ja mitä meille oli annettu aseiksi: vaaleanpunaisia lentosuukkoja, joita linkosimme ötököitä kohti. Osuma poksautti kohteen kadoksiin.

Meitä oli neljä. Yhdessä toimien havaitsimme vaarat ja torjuimme ne. Olemme töissä samassa firmassa mutta eri osastoilla. Siis tuttuja tuntemattomia.

Jossain lähellä on leiripaikka, jossa voimme levähtää ja ruokailla. Mitään kantamuksia meillä ei ole, vaan ravinto täytyy löytää ja poimia matkan varrelta. Se tapahtuu niin, että ojennamme kätemme, ja kosketuksesta ruoka tai juoma katoaa. Taukopaikalla on lehtimaja, jossa meitä odottavat analogiset versiot niistä virtuaalisista ruuista ja juomista, jotka olemme noukkineet ohi kulkiessamme.

Tauon jälkeen saamme valita – voimme päättää retken tai jatkaa seuraavalle etapille. Luulen, että uteliaisuus voittaa. Siellä tulee eteen haastavampi ympäristö, yhteisiä tehtäviä ja toistemme auttamista. Ainakin silta puron yli pitäisi rakentaa, ja eteen tulevan jyrkän seinämän ylitykseen tarvittava ratkaisu löytää. Tämä on peli, joka houkuttelee eteenpäin aina seuraavalle tasolle.

Meillä on kaikilla VR-kypärät, mutta näemme silti toisemme ilman päähineitä. 3D-simulaatio, jossa kuljemme, on meille kaikille yhteinen.

Jos yritämme mennä ”kuvan läpi”, hälytysääni toruu meitä. Törmäilyä toisiin ryhmiin ei sallita. Meitä koskevat tämän maailman reilun pelin säännöt.

Tässä valtavassa hallissa taivaltaa yhtaikaisesti ainakin tusinan verran pieniä ryhmiä. Tekoäly sommittelee koko ajan niiden reittejä siten, että yhteentörmäyksiä ei satu. Taustaäänet tulevat korviin, ja oma äänemme kuuluu toisille mikrofonin kautta. Aurinkokin taitaa roikkua katossa.

Kullakin ryhmällä on oma virtuaalimaailmansa. Joku kulkee tavallisessa suomalaismetsässä, joku lumilinnojen ja iglujen keskellä, joku jopa meren pohjalla. Esirippu elokuvien maailmaan on myös aukeamassa; aluksi tarjotaan seikkailijoille muutamien suosittujen animaatioiden miljööt. Ihmis-näyttelijöiden tekijänoikeuksista ei vielä ole sopua, kun osapuolilla on erilainen käsitys simulaatioiden taloudellisesta tuottavuudesta. Pitää myös ratkaista lainsäädännöllä juridinen kysymys siitä, kuinka pitkään kuolemansa jälkeen näyttelijällä on tekijänoikeus omaan hahmoonsa; ylösnousemuksia odotettavissa.

Jossain hallin toisessa päädyssä on pari sokkeloa, jotka toteutetaan samalla tapaa virtuaalisina. Siellä ovat ainakin perinteinen pensaslabyrintti ja luolasto. Yllätyksiä on myös luvassa.

Jotkut ovat täällä vain huvittelemassa; meille tämä on firman tsemppauspäivä. Työnantajalle vähennyskelpoista, kun tämä puetaan työhyvinvoinnin edistämiseksi. Ehkä se edistääkin; parempi kuin normipäivä toimistolla.

Huomaan harkitsevani, kannattaisiko nykyinen työpaikkani vaihtaa tähän satumaahan. Todellisuus on joskus niin tylsä ja näköalaton, että sitä haluaisi paeta, mutta täällä se onnistuu.

Olen kuullut, että aurinkoristeilyjä tekevillä aluksilla on matkustajia, jotka ovat muuttaneet niille pysyvästi. Ero elinkustannuksissa ei ole merkittävä, maisemat vaihtuvat päivittäin, seuraa on ja palvelu pelaa. Täälläkin tuo valinta olisi mahdollinen.