Valtioterrorismi  

TARINA

Sodan ja rauhan välille oli syntynyt uusi tilanne: valtioiden välinen vastakkainasettelu ei enää rakentunut yksinomaan sotilaallisille keinoille, vaan pitkäkestoiselle häirinnälle, vaikuttamiselle ja oikeuden harmaalle vyöhykkeelle ilman, että sodan kynnys ylitettäisiin. Samalla saatettiin tehdä toisen maaperällä valmisteluja seuraavaa vaihetta varten ja rakentaa omalle kansalle vähitellen viholliskuvia toisista kansoista.  

Uusi tilanne vaatii uusia toimia. Ensimmäiseksi muodostettiin yhteinen tilannekuva varautumisen tarpeesta. Häirintää, sabotaasin uhkaa ja informaatiovaikuttamista tarkasteltiin saman strategian osina. Kriittisen infrastruktuurin, tietoympäristön ja kansalaisten luottamuksen suojaaminen nousivat keskeisiksi tavoitteiksi.

Sabotaasilla esimerkiksi energiahuoltoon, tietoliikenteeseen tai juomavesivaroihin voidaan sitoa kriittisiä voimavaroja. Aktiivista tiedustelutoimintaa esimerkiksi droonien avulla voidaan kohdistaa muutoin suojeltuihin kohteisiin. Tuhopoltot ja yritykset räjäyttää lentokoneita olivat nyt valtiollisen toimijan työlistalla. Mikrodrooneilla voidaan vakoilla ja tehdä niilläkin sabotaasia. Kansalaisten mielipiteisiin voidaan vaikuttaa trollaamalla mediassa, levittämällä huhuja ja käyttämällä väärennettyä kuvamateriaalia (deepfaket). Tavoitteena oli tyytymättömyyden levittäminen ja riidan kylväminen kohdemaan kansalaisten keskuudessa. Nettiin voidaan tuottaa massoittain virheellistä tietoa, jonka hakukoneet olettavat totuudeksi sen laajan esiintymisen vuoksi (datamyrkytys). Kohdemaahan voidaan levittää huumeita ja lähettää rikollisia turvapaikanhakijoiksi. Ääriryhmien aktiiveja voidaan kouluttaa ja tukea niitä taloudellisesti.

Vastatoimena ryhdyttiin lainsäädännön terävöittämiseen. Vihamielisen valtiollisen toiminnan määrittely selkeytettiin, ja vastatoimien oikeudellinen perusta rakennettiin niin, että ne perustuivat avoimuuteen, suhteellisuuteen ja kansainväliseen oikeuteen. Viisumirajoitukset ja maahantulokiellot olivat helppoja käyttää, yhteisen rajan sulkeminen on myös mahdollista poikkeustilanteessa. Sabotaasia voidaan ennalta vaikeuttaa rajoittamalla ulkomaista kiinteistönomistusta.

Muita olemassa olevia keinoja ovat mm. kansainväliset sanktiot – tuonti- ja vientikiellot sekä liikennerajoitukset (lentoliikenne, ajoneuvot, junaliikenne, meriliikenne). Vientirajoitusten ja -kieltojen aukot pyrittiin tukkimaan tehokkaasti ja pysyvästi. Epäreilua kilpailua sekä ympäristönormien ja ihmisoikeuksien rikkomista kohtaan käytetään jo muutoinkin standardien ohella mm. tulleja ja valmisteveroja, joita voidaan kohdistaa myös häirikkövaltioihin. Kohteena on koko tuotantoketju ja kaikki siihen kuuluvat tekijät. Rahaliikenteen, varojen ja muun omaisuuden jäädyttäminen tulee myös kyseeseen, kunhan sille on toimiva oikeudellinen muoto.

Samalla mahdollistettiin nopeampi reagointi tilanteisiin, joissa perinteiset rauhanajan keinot osoittautuivat riittämättömiksi. Vipuvartena käytettiin vastavuoroisuutta: jos jossain asiassa terroristivaltio ei antanut kaikille muutoin taattuja oikeuksia, voitiin lykätä niiden täytäntöönpanoa näiden maiden kansalaisten osalta.

Vastatoimien mahdollisuus määriteltiin koskemaan julkisen vallan ohella myös yhteisöjä ja kansalaisia. Kaupallisten suhteiden ohella myös urheilun, kulttuurin ja järjestöyhteistyön boikotointi oli osa kokonaisvaikuttamista. Kotimaisten järjestöjen yhteistyön jäädyttäminen tuli valtionapusäännöksiin; Kansainvälisillä foorumeilla ajettiin uusien sopimusten aikaansaamista ja Geneven sopimusten päivittämistä nykytilanteeseen, jossa sodat alkavat ennen aseellisia taisteluja. EU:n vahvuudet yhtenäisenä alueena korostuivat, kun sen vapauksia evättiin muilta. Kaikki puolustuskannalla olevat valtiot sitoutuivat nollatoleranssiin, ja erilaiset rikkomukset vietiin asianomaisiin tuomioistuimiin, mikä sitoi vastaajapuolelta paljon resursseja. Sotarikosten dokumentointi ja vieminen oikeuteen sekä kansainväliset pidätysmääräykset kavensivat väärintekijöiden elintilaa. Aikaisempia sotarikoksia tutkittiin ja rikollisia jahdattiin tuomittaviksi varoittavina esimerkkeinä. Suoranaisista ja epäsuorista kansallistamisista haettiin korvausta kansainvälisessä tuomioistuimessa, jotta tarvittaessa voitiin käyttää niitä hyväksi vastavuoroisten konfiskaatioiden yhteydessä. Tihutöiden tekijät selvitettiin ja julkisilla oikeudenkäynneillä pyrittiin saamaan tuomiot vahingonkorvauksista. Uskonnollinen vihasaarnaus kiellettiin syrjinnän määritelmää täsmentämällä, ja ihmisoikeuksien loukkaamiseen uskonnollisin perustein otettiin konkreettisesti tiukempi kanta.

Käytännön toimeenpanossa painopiste siirtyi asteittain taloudellisiin ja hallinnollisiin keinoihin. Kansainvälisillä foorumeilla pyrittiin kohdistamaan terroristivaltioiden toimintaan kunkin järjestelmän mukaisia sanktioita. Kaupan ja liikenteen rajoitukset sekä rahoitusvirtojen valvonta muodostivat kokonaisuuden, joka vaikutti koko tuotantoketjuun eikä vain yksittäisiin toimijoihin.

Tärkeää oli myös niin sanotun tartuttavan vaikutuksen hyödyntäminen: yhteistyö häiritsevän toimijan kanssa merkitsi lisääntyneitä riskejä ja sanktioita myös kolmansille osapuolille. Esimerkiksi väärässä satamassa poikkeaminen saattoi tuoda alukselle kiellon saapua moneen muuhun. Kehitysyhteistyön kriteereihin lisättiin saajan suhtautuminen terroristivaltioihin.

Kiinni saatujen sabotöörien tuomitseminen kansallisessa oikeudessa on sikäli ongelmallinen ratkaisu, että terroristivaltio voi vangita vastavuoroisesti toisen maan kansalaisia ja pyrkiä vaihtamaan näitä tuomittuihin agentteihinsa. Vastatoimeksi kelpaa siksi vain sellainen ratkaisu, jossa nämä katoavat, mahdollisesti jättäen jälkiä loikkaamisesta. Kun terrorismi on jo ulkoistettu, vastatoimet voidaan myös ulkoistaa palkka-armeijoille ja turvallisuusyrityksille ja säilyttää valtion mahdollisuus kiistää osallisuutensa niihin. Näin meneteltiin myös tietoliikenneteknisten vastatoimien suhteen (Venäjän tapaan): hakkerointia, järjestelmähäiriöiden aiheuttamista ja heikkouksien paljastamista tekivät ammattimaiset yrittäjät. Omaa kyberavaruutta suojeltiin hidastamalla vihamielistä sähköposti- ja tekstiviestintää ja karsittiin epärehellisiä lähettäjiä. Laitteiden hallintakaappauksia vastaan kehitettiin rokotus.

Terroristivaltioiden oppositioaineksia tuettiin taloudellisesti ja poliittisesti, ja niitä palkittiin kansainvälisillä huomionosoituksilla.

Terroristivaltioiden kansalaisia pidettiin ärsyttävän näkyvästi silmällä – kuten niissäkin oli tapana tehdä vieraille. Kameravalvonnan tavoitteena oli estää vieraiden tukikohtien synnyttäminen omaan maahan. Vastavakoilussa oli kybertiedustelulla keskeinen asema. Talousalueen vesillä liikkuvia sukellusveneitä varten luotiin magneettisesti kiinnittyvien ilmaisimien kenttiä.

Lähivesien laivaliikennettä seurattiin tarkoin sekä satelliitein että droonein. Sotilaskoneiden tunkeilevaa lähentelyä torjuttiin alusten ympärille kootuilla droonipilvillä.

Erityinen käännekohta oli suhtautuminen informaatiovaikuttamiseen. Passiivisesta torjunnasta siirryttiin aktiiviseen läpinäkyvyyteen: sellaiset asiat, jotka vastapuoli olisi halunnut pitää piilossa, tuotiin julkiseen tarkasteluun laillisin ja avoimin keinoin. Samalla panostettiin kansalaisten medialukutaitoon ja teknisiin ratkaisuihin, joilla viestintäympäristön häiriöitä voitiin tunnistaa ja rajata. Tämä osoittautui pitkässä juoksussa yhtä tärkeäksi kuin mitkään yksittäiset rajoitustoimet.

Käytettyjen keinojen psykologinen toimivuus oli harkittua. Julkisuus on haitta sille, joka sitä yrittää välttää. Julkisuutta haettiin mielenosoituksin ja julkisin esiintymin, joista saatiin uutisaineistoa kansainväliseen levitykseen. Paranoidien hallintojen heikkous on myyrien pelko, mihin tuotettiin ylimääräistä aihetta.

Jälkikäteen tarkasteltuna keskeinen opetus oli ennakoinnin arvo. Kaikkia tilanteita ei voitu estää, mutta valmiiksi rakennetut oikeudelliset, taloudelliset ja hallinnolliset työkalut mahdollistivat hallitun ja johdonmukaisen reagoinnin. Näin säilytettiin oma toimintakyky ja uskottavuus ilman, että jouduttiin luopumaan oikeusvaltion periaatteista.