jjs 1999
Asiakirjan tarkoitus
1. Osaamisyhteiskunta – elintason perusta
2. Arvostukset
3. Globaalitalous
4. Eurooppalainen integraatio
5. Tuotannon uusi konsepti
6. Suomi
7. Sosiaalivaltiosta koulutusvaltioon
8. TEKin teesit tulevaisuutta varten
Saatteeksi
Tekniikan Akateemisten Liiton hallituksen ohjelmaan 1996-99 kirjattiin tavoitteeksi selvittää yhteiskunnan tulevaisuuden muutoksia ja liiton roolia niiden suhteen. Tältä pohjalta asetettiin neljän hengen työryhmä, jossa ovat toimineet raportoijana arkkitehti Jouni J. Särkijärvi ja muina jäseninä professori Veikko Porra, teekkari Ari Väisänen ja DI Matti Hirvikallio. Työryhmän metodina on ollut etsiä relevantteja kysymyksiä tulevaisuudesta; tavanomaiseen laajan lähdemateriaalin läpi kahlaamiseen ei työryhmä ryhtynyt.
Asiakirjan tarkoitus
Tekniikan Akateemisten Liitolla on kaksi keskeistä roolia. Se on teknillisen ja matemaattisen korkeakoulutuksen saaneiden etujärjestö, jonka tulee yhteiskunnan muuttuessakin pystyä jäsenistönsä kannalta parhaaseen toimintaan. Se on myös aatteellinen järjestö, joka toimii teknis-tieteellisen osaamisen edistämiseksi.
Tähän asiakirjaan on koottu niitä tulevaisuutta koskevia seikkoja, jotka ovat järjestön kannalta erityisen tärkeitä ja jotka sen tulee ottaa huomioon omassa toiminnassaan. Aikatähtäin on ulotettu normaalia kts‑kautta pitemmälle, jotta oleelliset muutostrendit erottuisivat lyhyen aikavälin tapahtumista. Teksti on osin selostavaa, osin tavoitteellista.
Tulevaisuutta on viime aikoina käsitelty laajasti ja seikkaperäisesti monissa yhteyksissä. Tässä asiakirjassa on pyritty toistamaan mahdollisimman vähän sellaisia arvioita, joilla ei ole ensisijaista vaikutusta TEKin, tekniikan tai Suomen menestymisen kannalta ja keskittyä ensi sijassa taloudellisiin muutoksiin. Tulevaisuudesta on siis muitakin relevantteja hypoteeseja kuin tähän kirjatut. Tekstiin on lisäksi sisällytetty kysymyksiä trendeistä ja ongelmista, joilla ei toistaiseksi ole todennäköisiä vastauksia.
Taustaolettamuksena on optimistinen arvio yllätyksettömästä kausaalisesta kehityksestä. Joissain kohdin on kysymyksenasetteluun otettu mukaan myös vaihtoehto, joka ei ole todennäköisin mutta silti niin mahdollinen, että sitä on hyödyllistä ennakoida.
– Tulevaisuus on silti avoin, ja sen toteutuminen riippuu ihmisten tekemistä valinnoista.
1. Osaamisyhteiskunta – elintason perusta
Ihmiskunnan historia on osaamisen, keksintöjen ja luonnontieteiden historiaa. Niissä tapahtunut kehitys on määrittänyt, miten kansakunnat ovat menestyneet ja valtioiden rajat vedetty, vaikka tämä historiankirjoituksessa luetaankin usein yksittäisten johtajien ja tapahtumien ansioksi. Yhdyskuntamme, asuntomme, työ-paikkamme ja koko elintapamme ovat pitkälti keksintöjen muovaamia. Tulevaisuuden ennakoinnissa on keskeistä ennustaa tieteen kehitystä ja tiedon kasvua ja arvioida niiden vaikutusta.
Ihminen lienee omaksunut puhutun kielen noin 40 000 vuotta sitten. Tämä merkitsi ensimmäisen tietoyhteiskunnan syntyä. Kulttuuria päästiin siirtämään henkilöltä ja sukupolvelta toiselle. Jokaisen ei tarvinnut enää oppia kaikkea omakohtaisesta kokemuksesta. Verkottuminen ja yhteis-toiminta tulivat ratkaisevasti helpommiksi, ja tiedonvaihto avasi mahdollisuuden erikoistumiselle. Nykyinen verkottuminen on jatkoa tälle kehitykselle, ja siinä oleellisen hyppäyksen (yhteyksien lisääntymisen ja etäisyyksien merkityksen vähenemisen) on saanut aikaan tietoliikenneteknologia. Jää vielä nähtäväksi, mitä vaikuttavat toisaalta yksittäisten ihmisten linkittyminen ehkä tiiviiksikin globaaliksi verkoksi ja toisaalta organisaatioista koostuvan verkoston muodostuminen.
Tiedon ja osaamisen avulla siirryttiin maatalousyhteiskunnasta teolliseen ja siitä edelleen nykyiseen jälkiteolliseen maailmaan. Kehitys on perustunut tehdyn työn tulosten investoimiselle tuotantovälineisiin, joiden avulla työn tuloksellisuus on edelleen noussut. Omavaraisuudesta on siirrytty tehokkaampaan malliin, työnjakoon. Tuotannon paradigma on muuttunut volyymin kasvattamisesta tuotteen tai palvelun arvon lisäämiseen integroimalla siihen tietoa. Aineellinen elintaso syntyy tällöin osaamisen soveltamisesta. Mitä alempi osaaminen ja työtehtävien keskimääräinen vaatimustaso, sitä tiukempi ja täydellisempi kilpailu ja sitä matalampi kate. Elintason kehitys ratkeaa sen perusteella, miten kansantalous sijoittuu kansainvälisessä kilpailussa.
Tuotannon sijoittuminen on alkujaan seurannut toisaalta markkinoita, toisaalta luonnonolosuhteita. Sittemmin on tullut mahdolliseksi saada aikaan otollisia olosuhteita elinkeinoille myös poliittisin päätöksin (Ruotsinlautat; tietoliikenteen vapauttaminen ja kännykät). Vapaakauppa on poistanut kansallisten markkinoiden suojautumiskeinoja, jolloin tuotanto voidaan entistä helpommin sijoittaa edullisimpaan paikkaan maapallolla.
Taloudellisen toiminnan eräs yksikkötaso ovat kansallisvaltiot. Niillä on kullakin oma kulttuuri- ja historiaperintönsä, omat kielensä, oma kansanluonteensa. Oleellista on, että sosiaalipolitiikan ja verotuksen perusyksikkö on kansallisvaltio, jolloin yksittäisten kansalaisten asemaan vaikuttaa myös toisten saman kansan jäsenten menestyminen.
Kansallisten talouksien on oletettu kehittyvän ns. junanrataolettamuksen mukaan eli kukin omalla nopeudellaan läpi samojen kehitysvaiheiden. Globaalin talousjärjestelmän integroituminen muuttaa tämän kehitysmallin. Paikallisten edellytysten suhteellinen merkitys kasvaa, eikä tuotantopääomaa tarvitse enää kasvattaa pelkästään kansakunnan oman työn tuloksesta. Eri maat kehittyvät eri suuntiin ja voivat ”hypätä” joidenkin kehitysvaiheiden ohi.
Kansallisten talouksien raja hämärtyy, kun yritykset ja niiden omistus kansainvälistyvät ja monikansallisilla yhtiöillä on merkittävä rooli kansallisilla markkinoilla. Ulkomaiset investoinnit ovat toisaalta tunnustus luottamuksesta toiminnan tuottavuuteen, toisaalta ne pienentävät kansallisten tekijöiden merkitystä yrityksen päätöksenteon kriteereinä. Yrityksen vaativimmat (ja siten kalleinta ihmispanosta vaativat) tehtävät ovat yleensä tuotekehitys ja tuotannon organisointi. Se, missä maassa näitä hoidetaan, vaikuttaa sekä yleiseen elintasoon että verotuksen kautta julkisten menojen tasoon. Rutiininomaisten tehtävien siirtyminen halvempaan kustannusympäristöön nostaa jäljelle jäävien tehtävien palkkatasoa. Siten se saattaa hyvinkin olla kansallisilta kokonaisvaikutuksiltaan myönteistä. Talouselämälle on aina ollut ominaista, että työvoimaa vapautuu poistuvista tehtävistä ja siirtyy uusille, syntyville aloille. Tästä julkisuuteen tuleva kuva vain on epätasapainossa siksi, että työntekijämäärän kasvu on normaalisti asteittaista, mutta henkilöstön vähentäminen suoritetaan dramaattisesti suurissa erissä.
Perinteinen kuva ulkomaisesta investoinnista käsittää tuotantolaitoksen rakentamisen maahan. Tätä tilastot pystyvät seuraamaan hyvin. Ulkomainen sijoitus kohdistuu nykyisin kuitenkin yleensä jo toimivan yrityksen osakkeiden hankintaan. Toisaalta myös suomalaiset omistavat suomalaisia yrityksiä veroja kiertääkseen ulkomaiden kautta. Monikansallisten konsernien sisäiset yritysjärjestelyt ja varainsiirrot vähentävät nekin tilastojen täsmällisyyttä. Itse investoinnin käsite on myös muuttunut: rakennusten ja laitteistojen sijaan keskeistä ovat osaava henkilöstö ja hallittu tieto. Näistä vain osa näkyy tilinpäätöksissä varallisuutena.
2. Arvostukset
Ihmisen perinnöllinen käyttäytyminen pysyy miltei muuttumattomana. Siten arvostusten takana olevat sisäänrakennetut taipumukset vaikuttavat ihmisten toiminnan suuntautumiseen myös tulevaisuudessa. Keskeisimpiä näistä yhteisöjen kannalta ovat
(1) oikeudenmukaisuus ja auttaminen sekä näitä koskevan vastavuoroisuuden odotus
(2) eri tason reviirien laajentaminen ja puolustaminen
(3) oman hierarkkisen aseman selvittäminen, parantaminen ja osoittaminen
Itsekkyyden ja solidaarisuuden sekä vastaavasti yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden keskinäinen painotus on historiassa yleensä vaihdellut ajan mukana siten, että ylilyönnit viimein kääntävät kehityksen vastakkaiseen suuntaan.
Toimintaympäristön muutoksissa vaikuttavat yhteiskunnalliset ja globaalit arvostukset. Kylmän sodan loppuminen ja suurempien pelkojen väistyminen on nostanut ihmisoikeuksien ja moraalisten arvostusten suhteellista merkitystä kansainvälisissä suhteissa. Valtiot joutuvat ottamaan ulkopolitiikassaan huomioon kansalaisten mielipiteet ja eettiset tekijät entistä tarkemmin, ja kansalaiset itse vastustavat mm. ostoskäyttäytymisellään epäeettisenä pitämäänsä toimintaa. Lisäksi tieto todellisesta asiaintilasta leviää miltei esteittä.
Sosiaaliseen markkinatalouteen tulee kuluttajien päätöksillä mukaan elinkaari- ja ympäristötaloudellisuus. Kansalaiset edistävät arvostuksiaan sekä omalla käyttäytymisellään kuluttajina että asettamalla äänestäjinä vaatimuksia edustajilleen. Poliittisesta järjestelmästä riippuen tämä muuttaa joko puolueiden voimasuhteita tai puolueiden sisäisiä linjapainotuksia.
Kansalaisten ulkopoliittiseen asennoitumiseen vaikuttavat aikaisempaa enemmän eettiset näkemykset. Niiden keskeisiä ulottuvuuksia ovat mm. ihmisoikeudet, demokratia, naisten tasa-arvoinen asema, asevarustelun ja -viennin vastustaminen, tuottajien vastuu ympäristöstä (etenkin kestävä metsätalous, tuotteiden LCA), tuottajien toiminnan eettisyys (caset: äidinmaitovastike, lapsityövoiman käyttö, tuoteturvallisuus, ongelmajätteiden vienti), uhanalaisten lajien suojelu, uskonto (fundamentalistiset opit, syntyvyyden säännöstely), yksilötason terveyshaitat: ilmaston ja otsonikerroksen suojelu, happosateet, vesistöpäästöt, sinilevät, sademetsät, merien suojelu, ryöstökalastus.
Demokraattisen yhteiskuntamallin jonkinasteiseksi uhaksi on noussut kaupallinen mediakeskeisyys. Politiikalta odotetaan nopeita, yksinkertaisia ratkaisuja ja viihdyttävyyttä. Järkevien vaihtoehtojen asema päätöksenteossa on heikentynyt suhteessa suosittuihin vaihtoehtoihin. Kun hallitusten liikkumavara kaventuu, vähenevät myös politiikan relevanssi ja mielenkiintoisuus. Politiikan vähäinen arvostus ja suoranainen politiikan vastaisuus johtavat siihen, että tärkeisiinkään tehtäviin ei saada parhaita mahdollisia voimia, mikä taas vaikuttaa päätöksenteon tulosten tasoon. Valmius ottaa vastuuta yhteisten asioiden hoitamisesta on yleisesti vähentynyt kansalaisten keskuudessa.
Kysymys 1: Mitkä ruohon-juuritason arvostukset nousevat merkittäviksi vaikuttajiksi?
3. Globaalitalous
Vaikka suurin osa maailman valtioista on edelleen maatalous- tai teollisuus-yhteiskuntia, koskee globaali työnjako myös niitä. Kehittyneimpien valtioiden tuotanto määrittelee ne puitteet, joissa myös kaikki muut taloudet joutuvat toimimaan. Siksi maailman talousjärjestelmää voidaan luonnehtia ehkä parhaiten juuri lisäarvo-talouden nimikkeellä.
Vapaakauppa on moderni ratkaisu sodankäynnin korvaamiseksi; vahvempi saavuttaa sillä samat taloudelliset edut – resurssit, reviirit – pienemmin kustannuksin (ja häviäjällekin edullisemmalla tavalla). Valloittajan kannalta positiiviset sanktiot (palkan maksaminen, tuotteiden ostaminen) ovat tehokkaampia tapoja vaikuttaa ihmisten toimintaan kuin käskyttäminen. Vapaa-kauppa on lisäksi haaste, jonka vastaanottamisesta ei heikomman osapuolen ole mahdollista tuloksellisesti kieltäytyä (eli sulkea rajansa).
Taloudellinen integraatio on poistanut mahdollisuudet tehdä kansallisia ratkaisuja, joissa kannattavuuden kustannuksella hoidetaan muita tavoitteita. Kannattavuuden heikentyminen näkyy entistä nopeammin ja selvemmin kysynnän tyrehtymisenä ja työttömyytenä. Tämä muutos tulisi ymmärtää myös poliittisessa päätöksen-teossa.
Osa kehitysmaista teollistuu nopeasti, osan tilanne heikkenee nykyisestäänkin riippuen tuotannon edellytyksistä kilpailussa teollistuneiden maiden olosuhteiden kanssa.
Kehitysmaissa kilpaillaan palkkatasolla ja ahkeruudella, teollisuusmaissa tutkimuksella ja tuotekehityksellä, automaatiolla, koulutuksella, kyvykkyydellä, infrastruktuurilla ja synergialla. Automatisointi vaatii järjestynyttä ja luotettavasti toimivaa yhteiskuntaa, ja on mahdollista, että sen avulla teollisuusmaat lisäävät eroa kehitysmaiden elintasoon.
Kansainvälisin sopimuksin pyritään estämään sosiaalinen ja ympäristöllinen dumppaus kehitysmaiden kilpailukeinona. Tuotanto etsiytyy sinne, missä sen inhimilliset ja luonnonvaroihin kohdistuvat kustannukset ovat alimmat, kunhan dumppauksen vastaiset toimet eivät tee tätä hyödyttömäksi. Kilpailussa menestytään edullisuudella, ei etiikalla.
Kun arvopaperimarkkinat globaalistuvat, heikkenee keskimääräinen sijoituspäätöksiin tarvittava osaaminen. Tämä kasvattaa markkinoiden häiriöalttiutta, mikä puolestaan lisää pörssiosakkeiden riskiä mm. eläkevarojen sijoituskohteina. Häiriöalttiutta yritetään todennäköisesti vähentää, mahdollisesti lisäämällä sijoitusten lyhytaikaisuudesta aiheutuvia kustannuksia.
Omistuksen siirtyminen ulkomaille lisää sijaintimaan riskejä – tuotannon sijainnista päättäminen muuttuu pelkästään taloudellisiin tekijöihin perustuvaksi. Olisikin huolestuttavaa, jos suomalaiset yritys-osakkeet kelpaisivat vain suomalaisille sijoittajille. Jotta omistusta säilyisi myös Suomessa, tulisi osakesäästäminen tehdä edullisuudeltaan vähintään tasaveroiseksi sen kanssa, mitä se on muiden maiden asukkaille. Osakeomistuksen edulliseen vaikuttaa luonnollisesti kunkin maan oma vero- ja muu lainsäädäntö.
Ulkomaisia sijoittajia on kahdentyyppisiä: toiset odottavat yritykseltä tuottoa eivätkä puutu sen johtamiseen; toiset etsivät tuottoa yritystoiminnan uudelleen järjestelemisestä. Jälkimmäisen ryhmän toimiin liittyy uhkia: osaaminen saattaa kadota ulkomaille yritysjärjestelyissä, ja yrityskulttuureja koskeviin muutoksiin sisältyy vaikeasti hallittavia riskejä.
Omistuksen siirtyminen veroparatiiseihin on pitemmän päälle kestämätöntä, koska se tarkoittaa, että yhä kasvava osa pääomatuloista siirtyy verotuksen ulottumattomiin. Todennäköisesti EU, USA ja Japani ryhtyvät toimenpiteisiin tätä kohtaan. Samalla voidaan saada käyttöön toimivia keinoja talousrikollisten harjoittamaa omaisuuden piilottamista vastaan.
Kysymys 2: Sanotaan, että maailmantaloudessa painopiste tulee siirtymään Tyynen valta-meren reunoille. Onko tämä totta, onko sillä mitään käytännön merkitystä ja mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Kysymys 3: Onnistuuko WTO todellisen vapaakaupan luomisessa? Pystytäänkö erityisesti tekijänoikeudet ja patentti-oikeudet suojaamaan itä-Euroopassa ja kehitysmaissa, joissa tämä edellyttäisi riittävän teho-kasta hallintoa?
4. Eurooppalainen integraatio
Suomalaisten taloushistoriassa on ollut erilaisia vaiheita – taloudellisesta itsenäisyydestä merkantilistiseen säätelyyn ja Ruotsin siirtomaana olemiseen. Mikään näistä järjestelyistä ei ole ollut pysyvä. EU on eräs vaihe historiallisessa kehityksessä.
EU:n yhdentyminen liittovaltioksi on mahdollinen kehityssuunta. Suomen kannalta siihen sisältyy mm. uhka verotuksen harmonisoinnista, joka johtaisi sekä välillisten verojen että tuloverotuksen tuoton alenemiseen, mikä heikentäisi näillä nykyään kustannettuja palveluja ja sosiaaliturvaa. Ei myöskään ole todennäköistä, että julkisten tulojen vähentyessä voitaisiin samaan aikaan keventää merkittävästi palkkaverotusta. Myös laajeneminen, uusien köyhien jäsenien liittyminen vaikuttaa EU:n sisäisiin tulon-siirtoihin Suomen kannalta epäedullisesti.
Pienen valtion – kuten Suomen – paras strategia EU:ssa on pyrkiä osoittamaan järjestön kehitykselle itsensä kannalta myönteisiä vaihtoehtoja. Passiivinen reagointi suurempien jäsenmaiden esityksiin ei johda Suomen etujen huomioon ottamiseen. Tämän vuoksi Suomella tulee olla erityisen kirkas kuva EU:n kehittämisestä ja Suomen tavoitteista, joita tulee kainostelematta edistää.
Suomella on tiettyjä etuja tarjottavanaan maahan sijoittuvalle yritystoiminnalle, kuten toimiva infrastruktuuri, hyvä palvelutaso, koulutettua työvoimaa, turvallinen toiminta-ympäristö. Verojen harmonisointi EU:ssa heikentäisi näistä lähinnä koulutus- ja terveyspalveluja. Tuloerojen pienuus Suomessa vaikuttaa siten, että korkeasti koulutettu työvoima on täällä suhteessa edullista. Toisaalta pyrkimys oman palkkatason nostamiseen voi lisätä aivovuotoa, joskin se kohdentuu ymmärrettävästi lähinnä englanninkieliseen maailmaan.
EU on nykyiseltä varainkäytöltään pääosin maatalousliitto. Maatalouden rooli Euroopassa on väistyvä, minkä vuoksi siihen sijoitetut varat vain hidastavat väistämätöntä kehitystä, eivät luo uutta, pysyvää vaurauden perustaa. Suomen tavoitteena tulisi olla EU:n varainkäytön muuttaminen kohdentumaan sijoitukseksi tulevaisuuteen.
Sosiaaliturvan kehittyminen heikoimmissa EU-maissa lähemmäs EU:n keskitasoa heikentää niiden suhteellista kilpailukykyä sekä EU:n ulkopuolisiin että muihin EU-maihin verrattuna, ellei työn tuottavuus parane samassa suhteessa. Tältä kannalta Suomen kilpailukyvyn kannalta olisi edullista pyrkiä saamaan aikaan vähimmäisnormit EU-maiden sosiaaliturvalle (joka kussakin maassa joudutaan kustantamaan omin varoin, maataloutta lukuun ottamatta).
EU ei ole pelkästään valtioiden liitto, vaan siellä on myös alueilla ja kunnilla merkitystä. Tätä edistää niille annettu rooli erilaisten kehityshankkeiden ideoinnissa ja toteuttamisessa. Suomen kunnallishallinto on kuitenkin suhteellisesti niin vahva, että meillä maakuntien rooli jää vähäiseksi.
Yhteisen eurooppalaisen valuutan vaikutus on suurin pankki- ja vakuutustoiminnassa, jonka kilpailu mahdollistuu. Se tarjoaa hyvän esimerkin taloudellisen optimaliteetin ja lyhyen tähtäyksen työllisyystavoitteiden välisestä ristiriidasta: suomalaistenkin yritysten kulut valuutan vaihdosta vähenevät useita satoja miljoonia markkoja. Samalla summalla pienenevät vaihtajien saamat tulot ja heidän tarvitsemansa työvoima. Kokonaisuuden kannalta taas elinkeinoelämän kilpailukyky ja sitä kautta työllisyys paranevat.
Pyrkimys yleiseurooppalaiseen työmarkkinajärjestelmään on johdonmukainen seuraus muusta yhdentymisestä. Yhteis-markkinoilla vaikuttavat kansallisen tason kustannusnousut suoraan markkinoihin ja työllisyyteen. Siksi etenkin palkan-saajapuolen on järkevää pyrkiä hallitsemaan kokonaisuutta, jotta palkkauksen, verotuksen ja sosiaaliturvan muutokset tapahtuisivat samansisältöisinä koko EU:n alueella. Muussa tapauksessa tulotason nousun sijasta olisi tuloksena helpolla työpaikkojen siirtyminen maahan, jossa vastaavaa sopimusta ei ole tehty. Toisaalta on vaikea nähdä, miten työnantajapuoli ryhmittyisi vastaavaksi neuvottelu-kumppaniksi. On myös otettava huomioon, että järjestäytymisaste on etelämpänä matalampia, mistä seuraa vapaa-matkustajaongelmia (esim. ylikansallisten työtaistelujen pitävyydessä).
Yhteinen sopiminen työmarkkinoilla sisältää riskejä pienimmille osapuolille. On todennäköistä, että suurempien valtioiden liittojen edut painavat enemmän tavoitteenasettelussa ja itse sopimus-neuvotteluissa.
Kysymys 4: Mitkä ovat EU:n luontaiset toimintaedellytykset; kuinka syväksi ja laajaksi se voi muodostua, ja mitkä seikat saattavat johtaa sen hajoamiseen?
Kysymys 5: Mitkä ovat seuraavat askeleet Euroopan sisämarkkinoiden luomisessa? Miten käy arvonlisä-, valmiste-, tulo- ja varallisuusverotuksen harmoni-soinnille?
5. Tuotannon uusi konsepti
Teollisuusyhteiskunnalle oli tärkeätä homogenisoida työn tekeminen. Tuotanto oli siten järjestetty, että kaikkien osallistujien tuli olla samaan aikaan paikalla. Oli luontevaa ryhtyä puhumaan kuuden päivän tai 48 tunnin työviikosta. Maatalous-yhteiskunnassa työtä vielä tehtiin sen mukaan, mikä kulloinkin oli tarpeen ja mihin sää antoi mahdollisuuden. Työn sirpaloituminen ja työntekijöiden verkottuminen johtaa paluuseen lähemmäs jälkimmäistä mallia: työtä tehdään tarpeen ja kysynnän mukaan. Työn ostaja ei yleensä osta odotus- tai muuten passiivista aikaa vaan tuloksia. Toimintoja ulkoistetaan ja kehitellään Asisäistä yrittäjyyttä@, jotta olennaiseen olisi helpompi keskittyä. Pienten ja keskisuurten yritysten rooli muuttuu usein itsenäisestä toimijasta alihankkijaksi; itse pääyritys saattaa olla vain brandi, joka teettää muilla tuotteet. – Toisaalta tämä ei merkitse sitä, että työn tuloksen hinta putoaisi, ainoastaan mahdollisuutta järjestellä työn tekeminen entistä joustavammin. Uuden työntekijän palkkaaminen aiheuttaa sitä suuremman kynnyskustannuksen, mitä pienempi tuotantoyksikkö on, koska suurin osa palkansaajista työskentelee vähän alle 40 tuntia viikossa, noin 47 viikkoa vuodessa. Työn sirpaloituminen johtaa pätkätyön ja määräaikaisten työsuhteiden lisääntymiseen, millä on asianomaisten kannalta kielteinen vaikutus: se vaikeuttaa pitkäjänteistä elämän suunnittelua ja on siten inhimillinen kustannus. Itseisarvoisesta tehtävien määräaikaisuudesta tulisi päästä eroon, ja muutenkin välttää epävarmuutta lisääviä tekijöitä työsuhteessa.
Teknologian kehitykselle on parin viime vuosikymmenen aikana ollut tyypillistä, että uudet tuotteet vähentävät raaka-aineiden ja energian käyttöä edellisen sukupolven sovelluksiin verrattuna. Elektroniikka on korvannut mekaniikkaa, seuraavaksi optiikka ja biotekniikka korvaavat molempia. Voidaan sanoa, että osaaminen korvaa niin energiaa kuin materiaakin. Yhteiskunnat virittyvät muutoinkin etsimään kestävää kehitystä toteuttavia ratkaisuja, koska lyhytnäköisen taloudellisen päätöksenteon pitkän aikavälin kustannukset osataan aikaisempaa paremmin laskea. Resurssien käytössä pyritään säästäväisyyteen, tuotteiden elinkaaritalous pyritään hallitsemaan, jätteiden vähäisyys ja vaarattomuus ovat tärkeitä. Se, että osaamisella aikaansaatu lisäarvo korvaa materian ja energian keskeisen aseman tuotannossa, tukee myös kestävää kehitystä.
Suuruuden ekonomian sisältö on muuttunut: suuruus on merkityksellistä siksi, että se mahdollistaa suuremman panostuksen tuotteen nopeampaan kehittämiseen. Markkinoiden globaalistuminen on korostanut tuotekehityspanoksen merkittävyyttä. Tuote on saatava nopeasti valmiiksi ja maailmanlaajuisille markkinoille, jotta se on kilpailukykyinen. Tämä kasvattaa kilpailuun osallistuvien yritysten riskejä, mikä lisää liittoutumista ja fuusioitumista sekä kilpailun rajoittamisen houkuttelevuutta, mikä taasen korostaa kilpailun turvaamisen merkitystä. Monissa keskeisissä korkean teknologian tuotteissa on tuotantofasiliteettien aikaansaaminen tullut niin kalliiksi, että se rajoittaa kilpailua globaalilla tasolla. Räätälöidyissä tuotteissa, joissa lisäarvoa synnytetään juuri tilaajan tarvitsemien ominaisuuksien yhdistelemisestä, ei suuruuden ekonomia vaikuta kovin paljon. Toisaalta globaalistuminen myös johtaa pyrkimyksiin kehittää yhteisiä standardeja, jotka puolestaan alentavat riskejä. Yritysten verkottuminen puolestaan aiheuttaa sen, että erot alihankkijoiden ja tilaajayrityksen osaamisessa kaventuvat ja uusikin yrittäjä voi käyttää apunaan samaa alihankkijaverkostoa. Kun yritysten keskeinen pääoma on sekä patenteissa että henkilöstön osaamisessa, on jälkimmäisen siirtymisellä uuden yrittäjän tai kilpailijan palvelukseen suuri merkitys. Markkinoille tulemisen kynnys ei siten ole välttämättä yleisesti noussut, vaikka joissain etenkin integroituneen korkean teknologian tuotteissa näin on käynyt. Kypsille markkinoille on vaikea päästä (nykyisillä tuottajilla on ylivoimainen etumatka osaamisessa, volyymieduissa sekä markkinointiasemassa), mutta toisaalta siitä ei myöskään olisi enää kovin suurta hyötyä, koska teknisen kehityksen nopeuden vuoksi uusia tuoteryhmiä syntyy ja vanhoja katoaa koko ajan. Yksittäisten tuotteiden ja keksintöjen määrää kasvaa, jolloin syntyy yhä enemmän mahdollisuuksia pienillekin yrityksille olla alallaan johtavia maailmassa.
On ilmeistä, että kaikesta verkottumisesta ja virtuaalisuudesta huolimatta teknologian osaajien keskinäisestä fyysisestä läheisyydestä on synergistä hyötyä. Teknologiapuistoja ja – kampuksia on kehittynyt eri puolille länsimaailmaa. Kehitystä tukee yritysten kannalta sopivan infrastruktuurin kehittyminen ja toimivien työmarkkinoiden syntyminen tällaisille alueille (Akriittinen massa@). Yritystoiminnan, korkeakoulutuksen ja tutkimuslaitosten sijoittuminen samalle alueelle parantaa edellytyksiä perustutkimuksen nopeaan hyödyntämiseen ja henkilöjen vaihdantaan yritys- ja tiede-elämän välillä. Kokonaisuudessaan tämä selittää myös Suomessa viime vuosikymmenellä vallinnutta keskittymiskehitystä; työpaikat ovat syntyneet aluepolitiikasta huolimatta sinne, missä niiden on kannattavinta olla.
Fyysisen etäisyyden merkitystä pienentää jossain määrin kotiin tulevien yhteyksien kapasiteetin kasvu, mikä mahdollistaa riittävän tarkkapiirteisen videokuvan tosiaikaisen siirtämisen. Oikeastaan vasta käytännön sovellusten hyödyntämisessä käy ilmi, kuinka korvaamatonta ja missä yhteyksissä inhimillinen läsnäolo on. (Täydellinen illuusio toisen läheisyydestä pystytään – ainakin teoriassa – luomaan vasta nanoteknologian avulla.)
6. Suomi
Suomalaista yhteiskuntaa on kehitetty pragmaattisesti, ilman ideologisia ylilyöntejä. Tämän tuloksena meillä on kilpailijoihin nähden vahvuuksia, jotka kannattaa säilyttää. Hajautettu demokratia, rehellisyys, turvallisuus, talkoohenki – ilman näitä olisi elintasomme alempi. Korkea kansansivistys ja muu yhteiskunnan infrastruktuuri ovat myös sellaisia investointeja, joilla Suomi erottuu edukseen.
Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista pohjoismainen suvaitsevaisuus ja yksilön oikeuksien suojaaminen. Toisaalta tämä antaa tilaa erilaiselle rikollisuudelle, harmaalle taloudelle ja julkisten tukijärjestelmien väärinkäytölle, jotka kaikki samalla heikentävät yleistä yhteiskuntamoraalia (eli pienentävät rehellisyydestä saatavaa hyötyä). Tasapaino vapauden ja järjestyksen kesken on kunkin hetken valintojen tulos. Vapaamielisyydestä aiheutuu myös kustannuksia (kuten sen puutteestakin).
Kysymys 6: Mitä tulisi tehdä rikollisuuden kovenemiselle ja organisoitumiselle yleensä? Ryhdytäänkö (etenkin huume-) rikollisuutta vastaan taistelemaan tosissaan?
Väestön keski-ikä nousee ja väkiluku kääntyy laskuun. Ikääntyminen lisää terveyspalvelujen kysyntää, mutta toisaalta jo vähän ennen suuria ikäluokkia on eläkeläisten maksukyky noussut keskimäärin hyväksi. Yhteiskunnalle syntyvä kustannus-vaikutus on sama alle 20-vuotiailla kuin yli 75-vuotiailla eli lasten määrän väheneminen kompensoi hyvin eläkeläisten lukumäärän noususta aiheutuvan kulujen lisääntymisen. Vanhuspalvelut eriytyvät ja kaupallistuvat. Tarvittaessa eläkeläisten verotusta kiristetään sen verran, että julkiset eläkkeet pystytään maksamaan. Ei ole poliittisesti realistista, että eläkejärjestelmässä sinänsä annettaisiin tapahtua suuria heikennyksiä. Tosiasiallista eläkeikää pyritään nostamaan sekä kepillä että porkkanalla. Eläkeläiset ovat keskimäärin parempikuntoisia ja varakkaampia kuin aikaisemmat eläkeläispolvet. He ovat myös merkittävä henkinen resurssi, jota tulisi hyödyntää.
Suomea uhkaa selvästikin maaseudun tyhjentyminen asukkaista, koska maa-talouden toimintaedellytykset kaventuvat vielä nykyisestäänkin. Juuri tämä kehitys voisi hidastua, jos tietoliikenteellä pystytään korvaamaan fyysistä läsnäoloa työnteossa ja asioinnissa.
Väestönkasvun hiljentyminen jähmettää asuntotuotannon valtaosassa maata ja pidentää asunnonvaihtoketjuja. Maaseudun väestötappiokuntien keskinäinen yhteistyö lisääntyy, ja se johtaa asteittain kuntaliitoksiin. Väestö muuttaa kovaa vauhtia maalta kaupunkeihin sekä idästä ja pohjoisesta etelän asutuskeskuksiin. Infrastruktuuria ja rakennuskantaa jää käyttämättömäksi lähtöpaikkakunnille. Maaseudun ikärakenne nopeuttaa osaltaan kehitystä.
Kysymys 7: Olisiko sellainen aluepolitiikka mahdollista ja toivottavaa, jolla voitaisiin säilyttää väestön nykyinen sijaintirakenne? Kuinka suuri hinta tästä oltaisiin valmiit maksamaan?
Aineellinen elämisen laatu toden-näköisesti paranee jatkuvasti. Elinympäristön laatu Suomessa kohenee. Korkea netto-maassamuutto pitää perusinvestointien tarpeen korkeana ja vaikeuttaa varojen kohdentamista muihin tarkoituksiin – kuten kulttuuriin tai verotason pudottamiseen. Energian ja työn reaalihinta nousee. Jotta suhteellinen etumatka muihin kansan-talouksiin säilyy, on koulutuksen ja tieteen kehittämiseen sijoitettava vieläkin enemmän.
Kansaneläkkeet on Suomessa pieneltä osin rahastoitu, ja ne maksetaan pääosin kassaperiaatteella. Työeläkkeissä rahastointi on sataprosenttinen. Virkaeläkejärjestelmissä rahastointiin on vasta ryhdytty. Silti rahastoidutkin eläkevarat tarvitsevat tuottoa ja aikanaan mahdollisuutta realisoida sijoituskohteita. Eläkerahastointiin tulee uusia mahdollisuuksia ja epävarmuus-tekijöitä.
Kysymys 8: Miten tulisi ohjata sekä varojen sijoittamista – entä itse eläkevakuutuksen kehittymistä? Kuka saa ottaa riskit sijoittamisesta? Voidaanko sijoituksia purkaa eläkerahastojen pienentyessä ilman, että tästä aiheutuu häiriöitä varallisuuden arvoon tai koko talouselämään? Onko tietoyhteiskunnan talous-kasvu periaatteessa siten erilaista kuin teollisuusyhteiskunnan, että tällä on vaikutusta etenkin eläkkeiden rahoitukseen?
Yllätyksettömässä kehitysvaihtoehdossa työttömyys vakiintuu Suomeen 80-luvun tasoa korkeammaksi – osin riippuen siitä, ketkä tulevaisuudessa lasketaan työttömiksi (olisi paikallaan kohdistaa työvoimapolitiikka vain todellisiin työnhakijoihin). Vähiten koulutettujen ja osaavien on yhä vaikeampi saada tuotannollista työtä, koska palkkatasoltaan alempien maiden kilpailu-asetelma on vahvempi. Monet palvelu-ammatit ovat sen sijaan paikallisia, ja niissä palkkataso seuraa muuta kansallista tasoa. Asteikon yläpäässä tulot sen sijaan nousevat lähemmäs yleiseurooppalaista tasoa. Elintason kehitys ratkeaa sen mukaan, mikä on työtehtävien keskimääräisen vaatimus-tason nousu ja sitä kautta Suomen sijoittuminen kansainvälisessä kilpailussa.
Loppuuko työ? – Työtä on sellainen toiminta, josta joku on valmis maksamaan niin paljon, että saaja on valmis työn suorittamaan. Siten ei ole mitään ennalta määrättyä työn tai työttömyyden määrää, vaan työn syntyminen riippuu kunkin hetken kysynnästä, tarjonnasta ja hintatasosta. Hintaan vaikuttavat kysynnän ja tarjonnan ohella erityisesti suora ja välillinen verotus sekä palkan perusteella perittävät henkilösivukulut. Kotimaisen työn kysyntää voidaan selvästikin lisätä, jos pystytään pienentämään yhteiskunnan työnteon tulosten myynnistä perimää välirahaa – ostajan ja tekijän tulostaan maksamia veroja ja arvonlisäveroa.
Kysymys 9: Paljonko ja mitä Suomessa on vielä sellaista työtä, joka on yritysten kannalta järkevää siirtyä alempien palkka-kustannusten tai edullisempien luonnonolojen piiriin (ja siksi todennäköisesti joko siirtyy tai kuihtuu pois?) Entä korkeamman osaamisen tarpeen (esim. tietotekniikkainsinöörien puutteen) vuoksi muualle siirtyvää työtä?
Kysymys 10: Mikä on todennäköinen yksikkörakenteen kehitys maailmantaloudessa niillä aloilla, joilla on merkittäviä suomalaisia yrityksiä (mitä liittoutumia ja yhdistymisiä on vielä edessä ja mikä on suomalaisfirmojen rooli niissä)?
Julkinen talous ei ole vielä tasapainossa (valtion kattamaton eläkevastuu kasvaa, ja useissa kunnissa investoinnit alittavat poistot). Valtiolla on etulyöntiasema, jossa se voi tasapainottaa omaa talouttaan lisäämällä kuntien menoja ja pienentämällä niiden tuloja.
Verotuksen ja sosiaaliturvan tulisi olla kannustavia mutta silti realistisia. Sosiaalivakuutuksen, tulonsiirtojen ja verotuksen kesken on löydettävissä tasapaino, joka antaa sekä perusturvan että valinnaisia mahdollisuuksia muiden riskien kantamiseen. Liian tasainen nettotulonjako heikentää mahdollisuuksia käyttää palkkaa kannustamiseen ja toisaalta aiheuttaa kannustinloukkuja. Heikoimmin palkattujen ammattien työvoimapula on oire siitä, että sosiaaliturvan tarjoama toimeentulo on niin lähellä tarjottujen tehtävien palkkatasoa, että työnteosta ei saisi enää hyötyä, kun otetaan huomioon myös tulosidonnaisten maksujen vaikutus.
Kysymys 11: Mitkä seikat määrittelevät, onko työn kysyntä lähellä sen tarjontaa? Mitä esteitä on sellaisen tilanteen saavuttamiselle, jossa Suomessa vallitsisi käytännössä täystyöllisyys? Olisiko kokonaisuuden kannalta edullista edistää työnjaon lisääntymistä eli tehdä nykyistä useammin edulliseksi ostaa toisen, ammattilaisen työtä verrattuna siihen, että tekisi – amatöörinä – itse?
Kysymys 12: Mikä on se julkisen kulutuksen taso, jolla saadaan aikaan valtion tulojen ja menojen tasapaino (ja milloin)? Mitä laadullisia muutoksia siihen mennessä on toteutettava?
Suomen kannalta Venäjän naapuruus on monessakin suhteessa tärkeä tekijä. Suomi ei kuitenkaan ole Gateway vaan pikemminkin viimeinen huoltoasema ennen erämaata. Venäjällä on taloudellista potentiaalia (mm. maailman rikkaimmat luonnonvarat), joskin
yrityksen menestymisen avaintekijät ovat Venäjällä toiset kuin Suomessa. Matala palkkataso pitää huolen siitä, että Suomesta voidaan viedä vain sellaisia työnsuorituksia, joita vastaavia ei Venäjältä ole saatavissa. Tosin maksukykyistä kysyntää korkealle laadulle on myös yksinkertaisina pidetyissä tehtävissä, mm. rakentamisessa.
Venäjän hallinnon ja poliittisen järjestelmän epävarmuus lisää liiketoiminnan riskejä. Tilanne voi vakiintua vasta silloin, kun lainsäädäntö kattaa kaikki sellaiset keskeisesti yritystoimintaan vaikuttavat seikat, joista joka tapauksessa myöhemmin säädöksiä tarvitaan.
Kysymys 13: Milloin ja miten Venäjä toipuu merkittäväksi teollisuusmaaksi, jonka hallinto toimii eurooppalaiseen tapaan?
Kilpailuttaminen, ulkoistaminen ja yksityistäminen yleistyvät. Kyseessä ei ole niinkään ideologinen valinta vaan se, että yhdentyneillä ja avoimilla markkinoilla tehokkuuseduilla on aikaisempaa suurempi merkitys. Tarpeettomiin kustannuksiin ei kenelläkään ole varaa. Kehittymättömässä kilpailuttamisessa varjopuolia ovat lyhyt-jänteisyys ja kapasiteetin käytön epätaloudellisuus, joka nostaa kansan-taloudellisia kustannuksia. On todennäköistä, että kilpailuttaminenkin sofistikoituu.
Osaava työvoima on kansallis-varallisuutta. Sitä siirtyy Suomesta ulkomaille, mikä vähentää oman kansantalouden siitä saamaa hyötyä. Suuri osa näistä siirtymistä on Suomen kannalta ollut toistaiseksi ulkomaisen kokemuksen hankintaa ja työskentelyä suomalaisen yrityksen tehtävissä ulkomailla. Esimerkiksi TEK:n jäsenkunnasta ulkomailla asuvien määrä on pysynyt melko vakiona eli suurin osa palaa aikanaan kotimaahan. Sen sijaan mm. koulutettua terveydenhuollon henkilöstöä on siirtynyt merkittävässä määrin pysyvästi ulkomaille. Kansallisen menestymisstrategian tulee sisältää pyrkimys pitää korkein osaaminen kotimaassa palkka-, vero- ja muiden poliittisten keinojen avulla.
Erään näkemyksen mukaan palkat ryhtyvät joustamaan yhteiseen valuuttaan siirtymisen vuoksi. Tämä on epätoden-näköistä kahdestakin syystä. Yrityksen kannalta kukin työntekijä on hyödyllinen vain, jos hän tuo yritykselle enemmän rahaa kuin mitä hänestä aiheutuu kuluja. Palkkojen alentaminen on merkityksellistä vain niiden osalta, joiden aiheuttamat kulut muutoin ylittäisivät hyödyn. Työnantajan osuus työntekijän tuottamasta nettohyödystä tuskin kasvaa; pikemminkin on todennäköistä, että työntekijä kytketään tuloksen saavuttamiseen tulospalkkauksella tms. bonusjärjestelmällä. Palkkatasolla on teoreettinen sidonnaisuus siihen tulotasoon, jonka asianomainen voisi saada ryhtymällä yrittäjäksi, myymään tulosta työnsuorituksen sijaan. Siten palkkojen jousto todennäköisimmin tapahtuu vain suoritusportaan aloitustehtävissä, joista kilpailu on tehokkainta.
Keskitetyillä työehtosopimuksilla ja solidaarisella palkkapolitiikalla on periaatteessa lyhyellä aikavälillä työttömyyttä lisäävä vaikutus, mikä taas pitkällä aikavälillä nostaa elintasoa. Niiden vuoksi työstä aiheutuvat kustannukset ylittävät työn tuottavuuden kasvun heikoimmin menestyvillä aloilla. Tämä johtaa työpaikkojen vähenemiseen, usein myös sen siirtymiseen ulkomaille (Suomessa esimerkkejä tevanake ja elintarviketeollisuus). Välittömien työllisyysvaikutusten vastapainona on jäljelle jäävän työn korkeampi vaativuustaso, josta seuraa korkeampi keskimääräinen tulotaso eli elintason nousu. Tässä on sija tietoiselle valinnalle: haluammeko mieluummin korkean työllisyyden ja alemman keskimääräisen elintason vai korkeamman elintason työttömyysongelmineen. Optimaalisinta on, jos poistuvissa matalan vaativuustason tehtävissä toimii iäkäs työvoima. Niiden subventointi saattaa kuitenkin johtaa siihen, että nuoria ohjautuu jatkamaan lähitulevaisuudessa kuitenkin katoavien tehtävien hoitamista (kuten maatalouteen). Näyttää lisäksi siltä, että vähiten vaativia työtehtäviä jää riittävästi (osaajia vastaavasti) Suomeenkin, mutta ongelmaksi muodostuu seuraavan osaamistason työmahdollisuuksien vähäisyys – ellei sitten ole kyse siitä, että näihin tehtäviin tulevilta tarvittaisiin enemmän vastuunottokykyä kuin mitä on tarjolla.
Palkansaajien edunvalvonnassa on sellainen sisäinen logiikka, että liittojen johto ei käytännössä voi hyväksyä sopimuksia, joissa jäsenten palkkoja alennettaisiin. Jäsenet eivät tätä myöskään hyväksyisi, jos sitä heiltä jäsenäänestyksessä kysytään. On kuitenkin tilanteita, joissa kysynnän hyväksymä hintataso ei kata tuotanto-kustannuksia – tai nämä ovat korkeammat kuin muiden maiden kilpailijayrityksissä. Kun ketjussa kuitenkin aina jokin lenkki on toisia heikompi, on todennäköistä, että työllisyys joustaa. Se vaikuttaa myös muiden työllisyyteen, jos kustannukset estävät jonkin tuotteen tuottamisen kilpailukykyisesti. Jousto konkretisoituu keskeisesti nuorten työllistymisessä, minkä ymmärtäminen saattaa vaikuttaa kielteisesti ensimmäistä työpaikkaansa etsivien nuorten suhtautumiseen palkansaajajärjestöihin.
Siirtyminen kohti henkilökohtaisen tuottavuuden mukaan määräytyviä palkkoja johtaa tuloerojen kasvamiseen (ei välttämättä pienten tulojen pienenemiseen, mutta korkeiden kasvuun). Mitä vaikeampi tehtävä, sitä harvempi sen pystyy tekemään. Korkean osaamisen ammateissa erot henkilö-kohtaisessa tuottavuudessa ovat kerta-luokkatasoa (toisin kuin maataloudessa ja teollisuustuotannossa). Tämä lisää pyrkimystä henkilökohtaiseen palkan-määrittelyyn, mikä on toisaalta oikeudenmukainen tavoite mutta toisaalta edellyttää molemmilta sopijapuolilta nykyistä enemmän osaamista ja panostusta itse järjestelyn toimivuuteen. Järjestöjen apua tarvitaan työpaikkakohtaisiin henkilökohtaisen palkkauksen järjestelmien rakentamiseen.
Kysymys 14: Mitä kaikkia vaikutuksia on työpaikka-kohtaisella sopimisella, henkilö-kohtaisella palkkauksella ja tulospalkkiolla? Mihin tarvitaan työmarkkinaneuvotteluja? Onko keskitetyllä ratkaisulla mitään virkaa? Voiko kaikkiin palkkoihin enää vaatia yhtäläisiä korotuksia? Vastaako palkansaajan hyöty järjestöstään sen jäsenmaksua?
Kysymys 15: Mitkä seikat tukevat ja mitkä haittaavat työtehtävien vaativuustason nostamista? Ovatko ammattikuntarajat tiellä? Entä asenteet? Miten vältetään poistuvien ammattien edustajien jarrutus työmarkkinapolitiikassa? Millä tavoin työvoiman arvo saadaan kautta linjan sellaiseksi, että se vastaisi työpaikoilla tarvittavaa tasoa? Miten työn organisoinnin tulisi muuttua? Tulevaisuuslähtöisessä työmarkkinapolitiikassa keskitytään siihen, miten päästään haluttuun tulevaisuuteen, ei siihen, mistä ollaan tulossa ja mitä halutaan säilyttää.
EU ei voine kohdistaa sanktioita kolmansiin maihin sillä perusteella, että niiden palkkataso on matalampi kuin EU:n, koska tämä on vastoin WTO:n periaatteita.
7. Sosiaalivaltiosta koulutusvaltioon
Tuotantoelämän ja koko elinympäristössämme toimiva tekniikka kehittyy nopeasti. Koulutuksesta ei siten Avalmistuta@, vaan uutta oppimista tarvitaan koko elämän ajan. Koulutusjärjestelmä kehittyy selkeästä tuotanto-organisaatiosta mosaiikkimaiseksi opin keräilytoriksi, joka painottuu kysyntään ja tarjontaan. Elinikäinen koulutus tulee muuttaa iskulauseesta käytännöksi. Yksittäisen kansalaisen tulee pystyä arvioimaan osaamispääomaansa ja kasvattamaan sitä säännöllisesti vähintäänkin sen vanhenemisen, poistojen, määrällä. Jokaisen palkansaajan tulee erityisesti voida varmistua siitä, että hänen vaihtoarvonsa työmarkkinoilla säilyy. Työnantajallakin tulisi olla tieto yrityksen Aosaamistaseesta@. Työpaikoilla tulisi laatia henkilötason analyysejä tarvittavasta lisäosaamisesta sen sijaan, että koulutusta käsiteltäisiin yleispiirteisinä blokkeina. Koulutuksen kustannustehokkuuden mittaamiseen on löydettävä keinot (toisaalta opetuksen omaksumisen, toisaalta sen hyödyllisyyden osalta). Ihmisten yksilöllisyys vaikuttaa selvästi myös siten, että parhaat oppimismetodit ovat eri ihmisillä erilaiset.
Kysymys 16: Miten lähellä ovat ihmisten koulutettavuuden todelliset rajat? Riittääkö meillä kansan lahjakkuus, vai jääkö osa väestöstä liian matalalle osaamistasolle? Estääkö tämä Suomen menestymisen?
Korkeakoulutuksen tulee jatkossakin perustua oppilaitosten itsenäisyyteen. Tiedepolitiikasta ja teknologian ennustamisesta tarvitaan päätöksenteon tueksi laajaa ja avointa keskustelua, jolla saavutetaan synergiaa eri tieteenaloilla toimivien tutkijoiden verkottumisesta. Korkeakoululaitoksen autonomia ei silti sisällä oikeutta olla välittämättä ympäröivästä yhteiskunnasta. Maailman ongelmat ovat haaste.
Ammattikorkeakoulujen kehitystä on ohjattava siten, että ne eivät Akäytännönläheisyyteen@ pyrkiessään tuota kapeisiin ammattitutkintoihin johtavaa koulutusta, mikä on nopeasti muuttuvassa maailmassa riskialtista. Reaalimaailmassa tai ongelmanratkaisussa ei ole aloja tai sektoreita, vaikka niitä oppilaitoksissa onkin.
Korkeakouluilla tulee olla oikeus tuottaa myös maksullisia koulutuspalveluja niillä alueilla, joissa tämä ei johda (subventoituun) kilpailuun kaupallisten koulutuspalvelujen kanssa. Korkeakoulujen tulisi myös tarjota tietojen päivityskoulutusta tutkinnon jo suorittaneille.
Opetuksen ja oppimisen tulee tietoisesti pyrkiä optimaaliseen tehokkuuteen. Tämä tarkoittaa käytännössä opiskelijoiden oman aktiivisuuden ja tekemisen lisäämistä. Kutakin opetustapaa (luennot, harjoitustyöt, tietokoneavusteinen opiskelu) tulee käyttää juuri siihen tarkoitukseen, jossa sen tiedetään olevan tehokkain. Koulutuksen järjestelyt eivät saa perustua doktriineihin (kuten nykyisin sovelletut olettamukset ryhmäkoon, heterogeenisten opetusryhmien, tietokoneavusteisen opetuksen tai teoriaopetuksen vaikutuksista). Päävastuun opintojen edistymisestä tulee olla opiskelijalla itsellään, mutta oppilaitoksen on tarjottava tätä tukevaa ohjausta.
Koulutuksen vaikuttavuudesta ja hyödyllisyydestä tarvitaan nykyistä enemmän tietoa (mm. siitä, miksi matemaattis-luonnontieteellisen koulutuksen tulokset ovat Suomessa heikolla tasolla). Vertailu muiden maiden yliopistokoulutukseen on hyödyllistä. Työelämässä toimivilta on saatava palautetietoa saadun koulutuksen hyödynnettävyydestä. Vastaavasti työllisyyskoulutuksen tuloksellisuutta tulee seurata analyyttisesti. Oppilaitoksista valmistuneiden työllistymistä ja palkkakehitystä voidaan käyttää myös hyväksi oppilaitoksen tulosmittareissa.
Suomalaisilla on jostain syystä vahvuuksia (keksiminen, tuotteiden kehittäminen) ja heikkouksia (markkinointi, palvelukyky), jotka ovat niin yleisiä, että voidaan puhua kansanluonteesta. Vahvuudet ovat siksi tärkeitä, että ne ovat korvaamaton osa tuoteketjussa; valmiille tuotteelle kyllä löytyy myyjiä. Heikkouksia voidaan puolestaan korjata verkottumalla erityisosaajien kanssa. Oleellista on muuttaa hahmotusta tuotantokeskeisyydestä asiakaskeskeisyyteen, asiakkaan ongelmien ratkaisemiseen.
Tutkimusta ja innovaatioita edistetään parhaiten sijoittamalla niihin mahdollisimman paljon. Kokemus osoittaa, että uusien menestystarinoiden alun havaitsemiseen ei ole mitään yleistä tai toimivaa menetelmää. Onnistumisen avaimet ovat yrittämisessä; mitä enemmän hankkeita, sitä todennäköisempää on hyödynnettävien tulosten syntyminen. Siksi ei varsinaisesti tarvitse tehdä valintaa johonkin keskittymisen tai laaja-alaisuuden välillä; sen sijaan kannattaa pyrkiä yhdistelemään eri alojen osaamista, koska uusia kasvualoja näyttää syntyvän juuri perinteisten alojen rajapintojen lähellä. Tiedettä koskee sama elinkaarikäyrä kuin tuotteitakin: kypsistä ja kalutuista alueista saa vaikeimmin irti uutta tuottavuutta. On silti parempi olla hyvä jossain kuin keskinkertainen monissa asioissa. Siksi on strategisesti merkityksellistä, että korkeakoululaitos tukee osaltaan suomalaisten nykyistä menestystä tietoliikennetekniikassa.
Valtion tutkimusrahoitus on investointia kansainvälisessä elintasokilpailussa. Parhaimmillaan julkinen rahoitus mobilisoi myös yksityisiä varoja.
Elintason kannalta relevantti tieteellinen kehitys ulottuu tänään perinteisen tekniikan alojen lisäksi muihinkin luonnontieteisiin, mm. biotekniikkaan, lääketieteeseen, aivotutkimukseen. Yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä ei valitettavasti ole päästy yhtä lähelle keskeisten asioiden käsitteellistä hallintaa.
Informaatiotekniikan kehitys vaikuttaa laadullisesti ihmisten toimintaan ja tuotantoelämään. Yksittäisten sovellusten käytettävyys yksinkertaistuu, kun puheentunnistus, interaktiivisuus ja asiantuntijajärjestelmät kehittyvät ja yleistyvät. Käyttäjän ei tarvitse enää välttämättä tietää itse ohjelmistosta mitään, ainoastaan tehdä valintoja sen antamista vaihtoehdoista. Perusvaatimustaso laskee, ja tarvittava osaaminen painottuu toisaalta kokonaisuuksien hahmottamisen, toisaalta järjestelmien sisältämän tiedon hyväksikäyttämiseen (järjestelmän käytön osaamisen sijasta).
Julkinen valta vaikuttaa monin tavoin yritysten toimintaedellytyksiin. Verotus ja muut velvoitteet vähentävät yrittäjyyttä; toisaalta sitä voidaan tukea kouluttamalla työvoimaa, tarjoamalla edullista rahoitusta ja muutenkin helpottamalla yrittäjän keskittymistä olennaisen osaamisensa hyödyntämiseen. Suomalaisessa korporativismissa yrittäjiä edustavat suuryritysten vaikutusvallassa olevat organisaatiot, minkä vuoksi myös yrityksiä koskevat rasitteet mitoitetaan liian usein näiden mukaan. Yrittäjyyttä hyödyttää myös myönteinen yleinen ilmapiiri, joka vaikuttaa asenteiden muodostumiseen kouluissa, työpaikoilla ja tulonjakokeskustelussa. Esimerkiksi omalla työnteolla rikastumista tulisi pitää arvossa, ei moraalisesti kyseenalaisena. Yrittäjyyttä voidaan kokemuksen mukaan edistää hautomo-, koulutus- ja muulla PK-tukitoiminnalla.
Suomella on edellytyksiä tehdä ympäristöosaamisesta kansakunnan tason merkkituote. Tämä edellyttäisi tietoista yhteistyötä, jossa hallinto ja yritykset voivat puuttua toistensa aiheuttamiin riskeihin Suomen ympäristömaineelle. Ympäristömaine on jo kriittinen markkinatekijä mm. Saksan ja Hollannin markkinoilla. Elinkeinoelämän ja valtionhallinnon tulisikin määritellä yhdessä, millä keinoin Suomen ympäristöimagoa tulisi tietoisesti rakentaa sekä hallinnon että markkinoinnin puolella. Suomen kannalta edullisten ympäristökriteerien vahvistamisen tulisi sisältyä myös EU-politiikkaamme.
8. TEKin teesit tulevaisuutta varten
TEKin tehtäväkenttä määräytyy jäsenistön etujen mukaan. Pelkkä edunvalvonta on passiivinen käsite. Sen sijaan järjestön tulee ohjata koko yhteiskunnan kehitystä elintasoa ja elämisen laatua nostavaan suuntaan. Tämän pohjaksi järjestön tulee nykyistä paremmin tietää jäsenistön näkemykset tavoitteista ja niiden keskinäisestä painotuksesta.
Talouskasvu perustuu vastaisuudessa yhä keskeisemmin osaamisen hyödyntämiseen. Siksi henkisen pääoman kasvattaminen on keskeinen yhteiskunnallinen tavoite. Talouskasvun tavoitteluun ei tule sekoittaa työllisyyden ylläpitoa. Kokonaisuuden kannalta on parempi taata kaikille toimeentulo poliittisin keinoin kuin rasittaa sillä pyrkimystä kokonaisvaurauden kasvattamiseen.
Työmarkkinoilla on pyrittävä löytämään sellaiset ratkaisut, jotka parhaiten edistävät elintason nousua kokonaisuudessaan. Kakun jakamista ei tule sekoittaa pyrkimyksiin sen kasvattamiseen, joka on ensisijaista. Palkkausjärjestelmiä tulee kehittää siten, että palkka vastaa mahdollisimman hyvin työnsuorituksen arvoa sen teettäjälle.
Sekä tuotannollisen työn järjestelyissä että muutenkin yhteiskunnassa on pyrittävä minimoimaan tarpeettomat kustannukset, joita syntyy etenkin pelisääntöjen moninaisesta jäykkyydestä. Työyhteisöissä ja työmarkkinoilla tulisi pystyä jatkuvasti hiomaan pois häiritseviä tekijöitä, mikä edellyttää niissä luontevaa ja avointa keskusteluilmapiiriä.
Koulutuksessa tavoitteena tulee olla lahjakkuusresurssien optimaalinen hyödyntäminen, mikä käytännössä edellyttää koulutuksen mitoittamista ja organisoimista yksilöllisten oppimisedellytysten, – tapojen ja -tavoitteiden mukaiseksi.
Sosiaaliturvan tulee olla realistinen ja kustannettavissa työn tuloksilla. Vähimmäisturvan tulee olla kannustava. Tulonlisäyksestä käteen jäävän osuuden tavoite olisi määriteltävä ja integroitava sosiaaliturvaan ja verotukseen. Tulonsiirtojen ja verotuksen tulee tuntua oikeudenmukaisilta, ja perusturvankin tulee edellyttää saajan kohtuullista, edellytystensä mukaista myötävaikutusta (perusturva ei siis ole pelkkä vastikkeeton oikeus).
Sukupolvien välisiä tulonsiirtoja julkisen velkaantumisen kautta on vältettävä. Ne ovat epäoikeudenmukaisia ja toisaalta vaikeuttavat nuorten pääsyä työuran alkuun. Siksi 90-luvulla syntyneestä valtion velasta hyötyneen sukupolven tulisi myös maksa se takaisin. Aineellisen elintason tavoittelu säilyy tavoitteena tulevaisuudessakin ja siten mahdollistaa aiemmin tehdyn julkisen velan hoitamisen.
Jouni J Särkijärvi 