Asuntopoliittinen strategia

Lukijalle

Politiikka on parhaimmillaan kehitystä ohjaavaa. Se ei pelkästään reagoi yhteiskunnan muutoksiin, vaan pyrkii suunnitelmallisesti vaikuttamaan niihin.Tämä asun­topo­liittinen strate­gia on laadit­tu tukemaan asun­to­po­li­tii­kan pitkäjäntei­syyttä. Se edistää myös tietojen välittämistä noudatettavan asuntopoli­tiikan perusteista.

Asumisella on keskeinen merkitys ihmisten elämän­hallinnalle. Ihmisten mah­dollisuuk­sia omatoi­miseen selviytymiseen asuntomark­kinoilla vaikeuttaa, jos asuminen on liian kallista, asuntojen saatavuus huono tai asumisen turva puutteellinen. Toimiva asun­topolitiikka ehkäisee muiden sosiaalisten ongelmi­en kärjistymistä.

Asuntopolitiikkaan kuuluu sosiaalipolitiikan ohella myös yleisten edellytysten luomi­nen hyvälle asumiselle. Tämä käsittää vaikuttamisen kaikkiin tekijöihin, joista asumisviihtyvyys ja elämisen laatu asumisessa riippuvat.

Asumisolot ovat tulosta monista eri julki­sen vallan toi­mista, pääosin muista kuin asuntopolitiikasta. Ratkaisevaa on lopputulos; toimenpiteet tulee sovittaa yhteen ­­­­järkeväksi kokonaisuudeksi hallin­nollisista rajoista riippumatta.

Asuinolojen kehittäminen

Hallitusmuodon perusoikeuksia koskevan säännök­sen mukaan julkisen vallan tehtä­vänä on edis­tää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asu­misen oma­toi­mista järjestä­mistä.

* Kansalaisen tulee voida saavuttaa kohtuullinen asu­misen taso kaikissa elämän­sä vai­heissa

                      * Asumiskustannusten tulee olla kohtuulli­set

                      * Asumisen tulee olla turvattua

* Kansalaisen tulee voida luottaa asuntopoliittisen pää­töksen­teon pit­kä­jän­­tei­syy­teen ja joh­don­mu­kaisuuteen

* Kansalaisen tulee voida tehdä asumistaan koskevia valintoja omista lähtökoh­dis­taan ilman, että yh­teis­kun­ta tätä tar­peetto­masti rajoittaa

* Valtion ja kuntien tulee huolehtia siitä, että elämän laatuun asumisessa vaikuttavista tekijöitä on saatavilla tietoa

Asunto-olojen kehittämislaissa (1985) kohtuullisen asumisen tavoite määritellään seuraavas­ti: ”Asunnon tulee vastata ruokakunnan kokoa ja jäsenten tarpeita. Asunnon tulee olla raken­teel­taan ja varustuk­sel­taan tarkoituksenmu­kainen, terveelli­nen ja toimiva. Asuinra­ken­nusten tulee sopia ympäristöönsä. Asumismenojen tulee olla kohtuullisia suhteessa ruokakunnan taloudelliseen asemaan.” – Vuoden 1985 jälkeen on asumisen ja rakentamisen vaikutus ilmastoon ja muuhun ympäristöön vähentäminen noussut edellä mainittujen tavoitteiden rinnalle.

Ensisijainen vastuu asumisensa järjestämisestä on kansalaisella itsel­lään. Vain hän itse voi tehdä valinnat asumisen eri vaihtoehtojen ja paino­tusten välillä. Yh­teis­­kunnan tehtävänä on luoda edel­lytykset valinnoille ja toimiville asuntomark­ki­noil­le.

Kansalaisten valinnat ohjaavat markkinataloudessa myös asuinolojen kehittämistä monipuo­lisemmin, idearikkaammin ja taloudellisemmin kuin mihin yh­teiskunta pystyisi. Yhteiskunta puut­tuu suoraan asunto­mark­kinoi­hin vain

sosiaali­sten syiden,
työllisyyden,
suhdanteiden tasaamisen tai
mark­kinahäiriöiden vuoksi.

Valtio vaikuttaa lisäksi säädöksillä, normeilla sekä maksu- ja veropolitiikalla kuluttajil­le tarjottavien rat­kai­sujen keskinäiseen edullisuuteen ja niiden kokonaiskustannuksiin.

Asuntojen hinta- ja vuokrataso muodostuvat markkinoilla, pääosin vanhojen asuntojen kaupassa, ja uudet asunnot hinnoitellaan jonkin verran alueen vanhoja asuntoja kalliimmiksi. Tuotantokustannuksiin hinnoilla on vain se yhteys, että uustuotantoa ei synny, ellei vallitseva hintataso mahdollista asianmukaisen katteen saamista rakennushankkeista. Erityisesti on huomattava, että säästöt tuotantokustannuksissa eivät laske asuntojen myyntihintaa.

Asunnon sijainti on keskeinen hintaan vaikuttava tekijä – voidaan jopa hahmottaa niin, että syrjäisten asuntojen hinta vastaa itse asuntoa, johon sitten paremmalla paikalla olevan vastaavan asunnon hintaan lisätään sijainnista maksettava osuus. Käytännössä jokainen asunnonostaja olisi saanut yhtä hyvän asunnon halvemmalla tinkimällä sijainnista.

Jos markkinat toimivat epätäydellisesti, ovat hinnat korkeammat kuin optimaalisessa tilanteessa. Markkinoiden toimivuutta edistää, jos kaavoitetun rakennusmaan puute ei rajoita tuotantoa ja jos kaikilla osapuolilla on hyvä tieto markkinatilanteesta. Asuntojen ylitarjonta väestötappioalueilla on sekin markkinoiden toiminnasta johtuva ilmiö; asuntoihin on investoitu väärin olettamuksin tulevasta väestökehityksestä. Asianomaisilla ministeriöillä tulee olla selkeä ja kattava käsitys asumisen ja rakentamisen markkinoiden toiminnasta ja kulloisestakin tilanteesta.

Yhteiskunta vaikuttaa asumisen kustannuksiin monil­la tavoin. Kaavoitus määrittelee, millä hinnalla tonttimaata on saatavilla erityyppisiin rakenta­mistar­koi­tuk­siin. Autopaikkojen järjestelyllä on suuri vaikutus asuntojen tuotantokustannuksiin tiiviisti rakennetuilla alueilla. Rakennuskus­tannuk­set riippuvat mm. määräysten edellyttä­mästä rakenta­mi­sen tasosta ja kilpailun tehokkuu­desta. Valtion tukemassa tuotannossa hinta- ja laatuvalvonta määrittelee kohtuullisten asuntohintojen tason ja sovellettava omakatteisuus kohtuullisen vuokratason.

Rakentamisessa on pitkän aikaa ollut pulaa kotimaisesta työvoimasta. Rakennusammattilaisten koulutuslinjat eivät houkuttele kylliksi hakijoita. Ulkomaisen työvoiman suuresta osuudesta on seurannut kielivaikeuksia ja näistä laatutaso-ongelmia sekä työehtoihin kohdistuneita väärinkäytöksiä.

Asumisviihtyvyys ja elämän laatu

Asuinolot vaikuttavat keskeisesti elämän laatuun. Niiden parantamiseksi edelleen valtio on asettanut asumisen etusijalle verrattuna muihin kulutukseen ja säästämiseen mm. verotuk­ses­sa. Korkea asumisen taso nostaa kulutuksen kotimaisuusastetta, ja omistusasuminen lisää yksityistalouksien varallisuutta, mikä antaa joustoa taloudellisten häiriöiden sattuessa.

Tarjolla tulee olla erilaisia asumisvaihtoehtoja, jotta jokainen ruokakunta voi valita niistä kulutusmahdollisuuksiinsa ja elämäntilanteeseensa parhaiten sopivan. Vuokrasäännöstely purettiin viime vuosituhannen lopulla, ja tavallisen vuokra-asu­mis­en osuus on moninkertaistunut sen jälkeen. Lainsäädännössä turvataan sekä asunnon omistajan että asukkaan kohtuulliset oikeudet; pelisääntöjen selkeydestä kertoo, että pulmatilanteessa saman neuvon saa sekä vuokralaisten että vuokranantajien järjestöiltä. Vuokralaisten hankintaan ja riskien hallintaan on kehittynyt kaupallisia palveluja.

Asumisen tasoon vaikuttavat asumisväljyyden ja -kustannusten lisäksi asuinym­päristön viihtyisyys ja palvelutaso sekä sosiaalinen ympäristö. Asuinalueiden tulee olla sosiaali­selta raken­teeltaan ja asun­tokannaltaan monipuolisia, jotta alueen asukkaan on mahdollista vaihtaa asuntoa irtau­tumatta sosiaali­ses­ta lähiyh­teisös­tään. Kaikki sosiaalisesti yksipuoliset alueet on kaavoitettu sellaisiksi kunnallista demokratiaa noudattaen. Segregaatiota syntyy tilanteessa, jossa kantaväestö alkaa muuttaa pois joltain alueelta; ensimmäisenä syynä saattaa olla pyrkimys taata omille lapsille kunnollinen oppimisympäristö (jota ei välttämättä pystytä luomaan luokassa, jossa liian suurella osalla oppilasta on vieras äidinkieli).

Eniten omatoimisuuden mahdollisuuksia ­tar­jo­aa pienta­lo­asumi­nen, jota suurin osa kansa­laisista pitää tavoitteenaan. Asunto on mahdol­lis­ta suunnitella ja rakennuttaa itse, ja sen laajenta­mi­sesta myö­hem­min voi itse päättää. Keskeisin rajoittava tekijä on käytännössä riittävien, myös pienikokoisten erillispien­talo­­tont­tien tarjonta. Raken­ta­mis- ja kaa­vamää­räys­ten tulee soveltua myös har­tiapank­ki­ra­ken­ta­mi­seen, ja niiden tulisi mahdollistaa asuntojen laajentaminen myöhemmin. Omatoiminen rakentaminen määrittelee myös asunnolle hintatason, jonka selvästi ylittävien hintojen maksaminen asunnosta ei ole välttämätöntä.

Asuntosuunnittelun tietopohja asunnontarvitsijoiden toiveista ei ole kovin vankka, koska palautetietoa ei kerätä systemaattisesti. Asunnot suunnitellaan siten osin eilistä varten, ja uusien ratkaisujen omaksumiseen menee aikaa. Ympäristöministeriön roolina on tukea tietopohjan vahvistamista ja asuntosuunnittelua koskevaa keskustelua.

Ihmisen biologinen luonne tulee ottaa huomioon asuinyhteisöjen suunnittelussa. Periytyvien luonteenominaisuuksien kanssa ristiriitaiset olosuhteet aiheuttavat stressiä, joka alentaa elämisen tasoa. Asuntojen ja lähiympäristöjen suunnittelussa tulee pyrkiä käyttämään viihtyisyyttä lisääviksi tunnettuja tekijöitä (mm. mittakaava, rakennusten sijoittelu, maanpinnan muodot, kasvillisuus, näkymät). Asumisessa tulee turvata eri­tasois­ten (yksilö, pari, perhe, heimo) reviirien muo­dos­tu­mi­nen ja minimoida niihin ­­­­­­ulkoa kohdistuvat häiriöt.

Vaikutusmahdollisuudet parantavat asuinviihtyvyyttä. Eniten niitä on käytettävissä omis­tusasun­nois­sa ja asumis­oi­keusasun­noissa. Myös vuokrataloissa asukkaiden osallistuminen hallin­toon voi auttaa pienen­tä­mään käyttö- ja korjauskustan­nuksia. Asukasdemokratia toimii kokemusten mukaan parhaiten pihapiirin tasolla. Laajemmissa alueelli­sissa­ vuokra­ta­loyh­teisöis­sä asukkai­den halli­tusedus­tus ei riitä to­teuttamaan lähidemo­kratiaa.

Asumisen tukeminen­

Asumisen tuen toimivuuden kriteeri ovat käytännön asumisolot. Tukien, muun sosiaalipolitiikan ja verotuksen yhteisvaikutusta on seurattava, jotta asumisen tuki johtaisi kulloinkin tärkeimpinä pidettyjen epäkohtien poistamiseen.

Asunto- ja perhepolitiikkaa yhteen sovitettaessa tavoitteena on, ­että asumisen tuki kohdistui­si pelkästään asumisesta aiheutuvien menojen tukemiseen. Valtion laina- ja korkotuki ovat jääneet syrjään, ja tärkeimmäksi on tullut valtiontakaus rahalaitoslainoille, joilla tuotanto ja peruskorjaaminen rahoitetaan. Rahallinen yhteiskunnan tuki ohjataan asumistukena suoraan asuk­kail­­le.

Asumisen kohtuullinen vähim­mäistaso riippuu yhteis­kun­nan kulloi­sesta­kin vaurau­den tasosta ja muuttuu siten ajan kuluessa. Asumistuen tarkoituksena on varmis­taa ­sen saavut­tami­nen erilai­sis­sa yksilöl­li­sis­sä elä­mänti­lan­teis­sa. Tuki on tarkoitettu alun perin väliaikaiseksi työttömyyden tai muun ongelman vuoksi, mutta se on muuttunut pysyväksi. Asumistuki oli aiemmin määritelty siten, että se otti mahdollisimman oikeudenmukaisesti huomioon asuntokunnan ja asunnon ominaisuudet, mikä teki siitä toisaalta monimutkaisen, toisaalta joustavan ja julkistalouden kannalta edullisen. Asumistuessa käytetyllä kohtuullisen väljyyden ja kohtuullisen vuokran normitasoilla oli suuri merkitys. Sittemmin tuki on muutettu asunnosta riippumattomaksi, ja sen kustannukset valtiolle ovat kasvaneet merkittävästi. Asumistuella on merkittävä vaikutus kannustinloukkuun.

Valtio koh­dis­taa tukea eri tarkoitukseen omalta kannaltaan mah­dol­lisim­man tarkoituksenmukaisesti. Siksi tukea ohjataan muuten­kin kuin tarveharkintaisena, jos tätä kautta saadaan pysyviä säästöjä, ehkäis­tään on­gelmia tai edistetään hyödyllisiä toimintoja. Esimer­kiksi siirtyminen vuokralta omaan asuntoon pienentää yleensä pitkällä aikavä­lil­lä yhteis­kun­nan antaman tuen tarvetta, minkä vuoksi ensiasunnon ostajaa tuetaan. Opintojen päättä­misen ja perheen perusta­misen yhteydes­sä perheen elämä vakiintuu siten, että ensimmäisen omistusasunnon hankinta on perusteltua, ja hankinnan myöhentäminen aiheuttaa vain ylimääräisiä kustannuksia. Asuntolainojen korkojen vähennysoikeus on tarkoitet­tu mahdollistamaan perhekokoa vastaavan omis­tusasunnon hankkiminen jo perheen perustamisvai­heessa.

Omistusasumista tuettiin aiemmin asunto­lainojen korkojen vähennyskelpoisuudella, josta nyt on luovuttu. Sen sijaan omistaja saa vähentää vuokra-asuntojen hankintalainojen korkomenot. Taloyhtiölainojen osuuden kasvaessa on käynyt niin, että myös tämä osa lainojen lyhennyksistä on tullut vähennyskelpoiseksi. Samaan aikaan muutokset asumistuessa ovat mahdollistaneet korkeampien vuokrien perimisen, jolloin valtio oikeastaan rahoittaa sijoittamista vuokra-asuntoihin. 

Laman aikana annettiin väliaikaista tukea niille asunnonhankinnan ja korkotason nousun vuoksi ylivelkaantuneille, jotka tämän turvin pystyvät selviyty­mään. Asuntolainojen laina-ajat ovat sittemmin pidentyneet, ja lainamäärät ovat kasvaneet. Tämä lisää riskiä tilanteissa, joissa lainansaajan tulotaso heikkenee; mahdollisuudet joustaa lainaehdoissa ovat pienet. Lainan antajat eivät välttämättä ota myöskään huomioon saajan siirtymistä eläkkeelle maksuajan kuluessa. Korkotason selvä nousu saattaisi jälleen edellyttää valtiolta pelastustoimia. 

Tavoitteena on, että asumisen tuet kohtelisivat vuokra- ja omistusasumista yhdenveroisina. Omis­tusasu­mi­ses­sa voidaan kuitenkin pitää kohtuullisina korkeampia asumis­menoja kuin vuokra-asumi­sessa, koska omistusasukas kartuttaa samalla varalli­suut­taan ja on valmis luopu­maan tämän vuoksi suuremmasta osasta muuta kulutustaan.

Aravavuokra-asuntojen omakatteisella vuokranmääri­tyksellä turva­taan, että yhteis­kun­nan tuki koh­den­tuu kokonaisuudessaan asukkail­le. Nämä voivat myös itse vaikuttaa talokohtaisiin käyttökustannuksiin. Saman vuokranan­ta­jan asun­nois­sa tulisi lisäksi tasata pää­omakus­tan­nuksia siten, että niiden jakaantuminen vastaa eroja asunto­jen sijainnis­sa ja käyttö­arvossa.

Yleishyödyllisyyslainsäädäntöä jouduttiin täydentämään jälkikäteen, kun kävi ilmi, että käyttö- ja luovutusrajoituksista vapautuneita aravavuokra-asuntoja oli tarkoitus ryhtyä myymään, ja omistajayhteisöjä olisi muuttunut kiinteistösijoitusyhtiöiksi. Valtio siis olisi tukenut uusien vuokra-asuntojen rakentamista, kun sama omistaja olisi samaan aikaan myynyt vanhempia pois voitolla. Tämä ei olisi käynyt, ja niinpä yhteisön tuli olla joko kokonaan yleishyödyllinen tai ei sitten ollenkaan. Muutama suuri omistaja siirsi valtion tukemat vuokra-asunnot konsernin sisällä omaan erillisyksikköön, joka jatkoi yleishyödyllisen omistajana. Yleishyödyllisten yhteisöjen keskinäisiä kauppoja koskeva lainsäädäntö on kirjoitettu yhtiömuotoisia kauppoja varten, ja yksittäisten asuntojen kaupoissa on saattanut käydä niin, että asukkaiden keräämä peruskorjausrahasto ei ole seurannut mukana kaupassa.    

Yhtäläisen asumisen vähimmäistason määrittely ja varmistaminen maan eri osissa kuuluu valtion tehtä­viin, ja valtio osoittaa sen saavuttamiseen tarvittavat varat. Kunnat puoles­taan kantavat vii­mesijai­sen vastuun asuk­kait­ten­sa hyvin­voin­nista. Toi­meen­tu­lo­tuki mitoi­tetaan ruokakun­nan koko tilanteen mukaan, ja sen myöntä­minen jousta­vaa. Sekä päättäminen yksityis­kohdista että menojen kattaminen kuuluu kunnille.

Asunnottomuuden vähentäminen riippuu kuntatason päätöksistä. Valittaessa vuokralaisia valtion tuella rakennettuihin asuntoihin tulee asunnottomien olla säädösten mukaan etusijalla.

Yleishyödylliset omistajat välttävät asuntojen antamista heikoimmassa asemassa oleville asunnonhakijoille, joten nämä hakevat kuntien vuokra-asuntoihin. Tällöin kuntien vuokratalojen asukasrakenteesta tulee tarpeettoman yksipuolinen.

Asuntojen tuotannon ja korjaamisen tukeminen

Väkiluvun ja ruokakuntien määrän vakiintuessa uustuotanto vähenee, ja kunnossapi­don ja korjaami­sen merkitys kasvaa. Tavoitteena on välttää suuria, asukkaiden ja kustannusten kannalta hankalia kor­jauksia ja pitää asuinrakennukset kunnossa vuosikor­jauksilla. Korjaa­misen tavoitteena ei ole tuottaa uustuotantoa vastaavia asuntoja vaan saattaa vanhat rakennukset kohtuulliseen kuntoon asumista varten (joskin asuntopohjia heikentää nykyisin taloudellinen optimointi; runkosyvyys kasvaa, huonekoko pienenee ja asunnoista tulee putkimaisia). 

Asunnon rakentamista tulee tarkastella pitkäaikaisena sijoituksena, jonka tulisi olla hyödyllinen koko taloudellisen käyttöikänsä. Muuttotappioiden vuoksi asun­to­kysyntä jää useimmilla paikkakunnilla tarjontaa pienemmäksi jo ­­nyt, eikä niille ole syytä rakentaa uusia asuntoja valtion tuella vaan ostaa tarvittavat vuokra-asunnot vanhasta asuntokannasta. Siten päästään lisäksi heterogeenisempään asukas­ra­kenteeseen kuin rakentamalla asuinker­rostalo­ja.­

Valtion tukema tuotanto on asukkaista kilpailtaessa siltä osin heikommassa asemassa, että sen rakentamiskustannukset on pidetty edullisina, jolloin laadusta ja sijainnista on tingitty. Arava-asunnoista ei ole edellytyksiä periä syntyviä kustannuksia alempaa vuokraa, jonka alle vapailla markkinoilla voidaan aina mennä.

Valtion tuki asuntojen rakentamiseen painottuu nykyisessä rahamarkkinatilanteessa opiskelija- asuntoihin, palve­lutaloihin ja muihin erityisryhmien hankkeisiin. Tuen oikeu­den­mu­kainen kohdenta­minen onnistuu parem­min suorana tukena asukkaille kuin tuotan­non subven­tointi­na, minkä vuoksi pääpainon on tarveharkintaises­sa tues­sa. Tuotan­totuen kohden­tuminen täysi­mää­räi­sesti asuk­kaan hyväk­si on varmistettu lainsäädännössä vuokrien omakatteisuudella.

Tavoitteena on, että kieltei­sen leimautumi­sen estämi­seksi yhteiskunnan tukema ja muu asuntotuotanto eivät laadultaan (enää) eroa toisistaan. Polarisoitumista voitaisiin vähentää myös lisäämällä pienimuotoista tuotantoa arava- ja korkotukirakentamisessa. Asukkaiden toiveita voitaisiin myös kuulla enemmän tuotannosta päätettäessä.

Sosiaalisten asuntojen kysyntä painottuu pieniin asuntoihin. Pelkkä yksiöiden ja kak­sioi­den rakenta­minen johtaisi kuitenkin asuntojakauman vääristymiseen. Siksi vapaaeh­toinen kier­to vuokra-asunnois­sa ja myös siirtyminen asumisoikeus- ja omis­tusasun­toihin ovat hyväksi. Asukasvalinnassa tulisi pyrkiä siihen, että heikoimmassa taloudelli­sessa asemas­sa olevat ruokakunnat voisivat päästä edullisimpiin asuntoihin.

Asunnonjaossa tulisi ottaa huomioon, että uusissa vuokrataloissa vuokrat ovat yleensä korkeimmat. Kun niihin valitaan kulloinkin suurimmassa asunnontarpeessa olevat hakijat, kohdennetaan siis kalleimmat asunnot pienituloisille.

Asumisoikeusasuntojen tuottaminen rajoitetaan niille paikkakunnille, joilla niitä nykyisin on, jotta saadaan syntymään riittävän suuri paikalli­nen kanta, jotta asunnon vaihtaminen sen sisällä on käytännössä mahdollista. Tämä voi onnistua käytännössä vain suurimmilla paikkakunnilla.

Vuokra-asunnoissa asuvien tarvitsema tuki ohjataan asumistuen kautta. Vuokra- ja asumisoikeusasuntojen lainoituksessa pääomatalous mitoite­taan siten, että talojen peruspa­ranta­mi­sen edellyttämään lisärahoitukseen voidaan varautua ennalta.

Valtion tukemassa asuntojen uustuotannossa ja peruskorjaamisessa tarvitaan hinta- ja laa­tuvalvon­taa, jotta tukea ei ohjautuisi huonosti suun­nitel­tui­hin tai liian kalliisiin hankkeisiin. Etenkin liian raskasta perus­korjaamista tulee välttää. Rakennuksen kunto tulee selvittää yksityiskohtaisesti, ja vain korjauksen tarpeessa olevat osat tulee uusia. Asuk­kai­den ja asun­non­tarvit­si­joiden valintojen tulisi olla ohjee­na tuo­tan­non ja kor­jaus­ten suun­nitte­lus­sa. Asuntojen uustuotanto- ja perusparannushank­keet tulee kilpailutta­a, mikä tukee hinta­tason pysymistä kohtuul­lise­na.

Elinkaaritaloudelli­suus tulee ottaa asumisinvestointien perustaksi, ja odotettavissa olevat merkittävät muutokset kustannustekijöissä laina-aikana tulee ottaa huomioon.

EU:n sisämarkkinasäädökset edellyttävät kaikkien hakijoiden tasapuolista kohtelua yleis­hyödyl­li­siä asunto­tuot­ta­jia nimet­tä­es­sä, valtion takaamia asuntolainoja luota­es­sa ja kuntien puolta­essa tuettavia hankkei­ta. Sekä EU:n mää­räykset että julkisia hankin­toja koske­va laki edel­lyttävät avointa kilpailua. Yleishyödylliseksi asuntoyhteisöksi ilmoittautumista ei myöskään enää voida rajoittaa harkintaperusteisesti.

Asuntorahoituksen kehittämisstrategia

Asuntorahoituksen tulisi pääsääntöisesti olla osa yleisiä rahamarkkinoita. Markkinaehtois­ta asuntora­hoitusta kehitetään pitkä­aikai­seksi, vakaaksi, ennus­tetta­vaksi ja koh­tuu­eh­toi­seksi mm. edistämäl­lä kilpai­lua. EU:n yhtei­nen va­luutta avasi mahdollisuudet pitkien asuntolainojen markkinoi­den syntymisel­le ja lisäsi korkotason vakautta.

Asumisoi­keusasun­to on hallintamuotona yhteis­kunnalle edullisempi ja asukkaille turvallisempi kuin arava­vuokra-asun­not. Asu­misoi­keusasun­tojen tuottamiseen ei siksi ­osoite­ta yhtä paljon tukea kuin sosiaalis­een vuokra-asuntotuotantoon. Asumisoikeusasunnot eivät koskaan vapaudu käyttö- ja luovutusrajoituksista, mikä antaa omistusasumista paremman asumisturvan.

Valtiontalouden kannalta budjettitaloudesta erillinen asuntorahasto ei enää ole tarpeellinen. Sitä voidaan kuitenkin käyttää puskurina, joka sopeutuu nopeammin markkinatilanteeseen kuin budjettitalous.  Jos rahasto siirrettäisiin budjettitalouteen, päästäisiin samaan lyhentämällä sen varoilla valtion velkaa ja ottamalla sitä tarvittaessa lisää asuntorahoitukseen.  

Peruskorjauksen tukemisessa on perusteltua edellyttää sellaista oma­rahoitusosuutta, joka osoittaa sitoutu­mista hank­kee­seen ja siten vähentää valtiolle tulevaa riskiä.

Lainanottajan kannalta olisi tärkeätä, että laina mu­kautuu saajan maksukyvyn odottamatto­miin muutok­siin. Valti­on tukien tulisi olla joustavat, jotta niiden tavoite toteutuisi yksittäisistä ongelmista riippumatta.