PM 19.3.2014 Jouni J Särkijärvi, viimeksi muutettu 24.4.2014
Lait ja alemman tason säädökset joudutaan aina laatimaan sen hetken tilanteeseen. Usein käy niin, että teknologisen kehityksen myötä tulee uusia tilanteita, joihin ei ole osattu varautua säädösvalmistelussa. Suomessa käytetty juridinen traditio antaa kyllä näihin tilanteisiin tulkintamahdollisuuksia säädöksen tarkoituksen (ratio legis) kautta, mutta joissain tapauksissa siitä ei ole apua tai siitä on jopa haittaa.
Seuraavassa on listattu ”sadan radikaalin teknologian” tiellä olevia juridisia ongelmia ja esitetty niihin ratkaisuja. Jos ensisijainen päätösvalta on Suomen ulkopuolella, se on mainittu. Numerointi vastaa raporttia, ja yhtä poikkeusta lukuun ottamatta on teknologiat sijoitettu arvonluomisverkostotason numeroinnin alle. Teknologiat, joista ei ole sanottavaa, on jätetty pois.
1.1 Henkilöautoliikenteen automatisointi & 1.2 Jakeluliikenteen automatisointi
Voidaan olettaa, että kuljettajaton liikenne on turvallisempaa kuin ihmisohjauksessa oleva, joten ei ole julkista intressiä rajoittaa sitä samalla perusteella, jolla edellytetään kuljettajalta täysi-ikäisyyttä ja fyysisiä vähimmäisvaatimuksia. Tämä voidaan ratkaista rinnastamalla automaattiohjaus kuljettajaan lisäämällä tästä momentti (Tieliikennelaki 63 §). Automaattiohjausjärjestelmän toimivuus testattaisiin auton katsastuksen osana.
Liikennevakuutus annetaan ajoneuvoa varten. Automaattiohjattujen autojen osalta on tarkoituksenmukaisinta, että ajoneuvon valmistaja kantaa vastuun onnettomuuksista ja ottaa vakuutuksen. Vakuutusmaksu sisältyy tällöin auton hintaan. Oletettavasti vakuutuksen antaja edellyttää, että valmistaja seuraa automaattiohjausjärjestelmän toimivuutta ja huolehtii ilmenevien puutteiden korjaamisesta. Tämän vuoksi tarvitaan auton myyntisopimukseen jokin ehto, johon vedoten vakuutusyhtiö voi irtisanoa vakuutuksen, milloin ajojärjestelmän kunto ei enää vastaa alkuperäistä tasoa. Erillistä sanktiota ei tähän tarvita, koska ajoneuvolla tulee olla voimassa oleva liikennevakuutus.
Osa automaattiohjatuista autoista kilpailee taksiliikenteen kanssa. Tässä on kuitenkin enemmänkin kyse autonvuokrauksesta, koska vastuu siirtyy monin osin käyttäjälle. Takseja ja taksinkuljettajia tarvitaan jatkossakin, ja käytännöllisintä on erottaa automaattiliikenne juridisesti taksitoiminnasta. Taksiliikenteen luvanvaraisuudelle on edelleen perusteluja, autojen vuokraamiselle tai niiden tariffien määrittelemiselle ei. (Taksiluvan myöntämiselle on nykyisin ehtoja, jotka vain fyysinen henkilö voi täyttää. Laatuvaatimuksissa (17 §) on kohtia, jotka eivät sovellu automaattiohjattuun liikenteeseen. Taksiluvan pitämisestä mukana ja näyttämisestä poliisille on 26 §:ssä säädös, joka ei sovellu automaattiohjattuun liikenteeseen.)
Automaattiohjaukselle kehittynee autonvalmistajien yhteinen protokolla. Se tulee säädösperusteisesti sovellettavaksi myös liikenteen infrastruktuurissa (esim. liikennettä ohjaavien liikennemerkkien yms. kommunikoinnissa ohjausjärjestelmän kanssa.
Automaattiohjattujen autojen osuuden kasvaessa saattaa tarvittavien autopaikkojen määrä vähentyä. Näistä on määrätty asemakaavoissa ja rakennuslupien yhteydessä; määrästä ei ole säädöksiä. Kunnat seuraavat asemakaavojen ajanmukaisuutta ja tekevät tarpeelliset korjaukset, ja rakennuslupaprosessin kautta voidaan keventää aikaisempia vaatimuksia.
Tieliikennelain (45 §) mukaan pyörätuolia käyttävään vammaiseen sovelletaan jalankulkijoita koskevia säädöksiä. Sama koskee vammaista, joka kävelynopeudella kuljettaa käsikäyttöistä tai sellaista moottorikäyttöistä invalidiajoneuvoa, jonka rakenteellinen nopeus on enintään 15 km/h (vammainen saa siis ajaa Segwaylla, jos hän pystyy osoittamaan, että se toimii invalidiajoneuvona). Tekniikka on kehittynyt pykälän kirjoittamisen jälkeen, ja ihmisillä, joille liikkuminen tuottaa vaikeuksia vaikka he eivät ole vammaisia, saattaa olla akkukäyttöisiä pyörätuolin tapaisia laitteita (2.46 1- ja 2-pyöräiset henkilö- & tavarakuljettimet).
Automatisoinnin mahdollisuus koskee myös raideliikennettä. Laki rautatiejärjestelmän liikenneturvallisuustehtävistä kattaa kuljetushenkilöstöä koskevat vaatimukset, joita on muutettava, jos liikenne automatisoidaan kuljettajattomaksi. Raitiotie- ja metroliikenteen turvallisuuskysymyksiä ei käsitellä lainsäädännössä. Liikennevakuutuslakia vastaava raideliikennevastuulaki ei edellytä, että raideliikennevälineellä olisi kuljettaja.
1.4 Kaupan ja palvelujen virtualisoituminen
Sähköisesti tapahtuvan kaupan ja palvelujen laajeneminen edellyttää, että tunnistautuminen oikeustointa tehtäessä voi tapahtua virtuaalisesti. Pääsääntöisesti tämä on jo mahdollista (Laki vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista 7.8.2009/617) – joka tosin edellyttää, että käyttäjän ensitunnistamisen on tapahduttava henkilökohtaisesti. Joissain julkisissa palveluissa edellytetään yhä henkilökohtaista tunnistautumista, joka tällöin yleensä vahvistetaan allekirjoituksella. Näitä ovat ainakin kiinteistön kauppa, ajokortti-, passi- ja henkilökorttihakemuksen jättäminen sekä isyyden tunnustaminen. Vihkimisessä tulee kihlakumppanien olla samanaikaisesti läsnä, vaikka avioliiton solmiminen on lainsäädännön kannalta lähinnä varallisuusoikeudellinen oikeustoimi. – Tunnistautumista koskevat vaatimukset ovat vihkimistä kohtuulliset suhteessa siihen, kuinka tärkeä on sen virheettömyys, eivätkä aseta estettä kaupan ja palvelujen virtualisoitumiselle. Jos itse vihkimistoimituksesta luovutaan, voidaan parisuhdetta koskeva sopimus saattaa rekisteröitäväksi ilman henkilökohtaista läsnäoloa.
Tekninen kehitys saattaa tuoda uusia mahdollisuuksia tunnistautumiseen (esim. henkilökohtainen siru – kuten koirilla jo nyt). Koska käytännössä kyse on kansainvälisistä järjestelmistä, on niiden sisällyttäminen Suomen lainsäädäntöön ongelmatonta.
1.5 Lähiruoka ja funktionaalinen ravinto
Geneettisesti paranneltujen elintarvikkeiden viljelyä, kasvattamista ja kauppaa rajoitetaan EU-tason lainsäädännöllä.
1.6 Etäläsnäolo ja työvälineiden kauko-ohjaus
(Toisin kuin raportissa todetaan,) lainsäädäntö ei aseta rajoituksia laitteiden etäkäytölle (paitsi moottoriajoneuvon, eikä siinäkään vaadita käyttäjää itse ohjaamaan laitetta, ainoastaan pitämään sen hallinnassaan). Käyttäjä vastaa toiminnasta riippumatta siitä, kuinka etäällä se tapahtuu. On huomattava, että jo nyt monessa tapauksessa ohjaustieto siirtyy perille elektronisesti, mahdollisesti jopa langattomasti, joten ohjelmointivirheet ja hakkerointi on jo jouduttu ottamaan huomioon. Etäkäytön kohteena tai työvälineenä voi olla myös liikkuva laite (etäsiivous, lääkäreiden osastokierrot etänä).
Ilmailulain määritelmä ilma-aluksista on huonosti harkittu, koska se kattaa paperilennokeista alkaen kaikki ilmassa liikkuvat laitteet (lisäksi se on asiallisesti virheellinen, koska sen mukaan ilma-alus saa nostovoimansa ilman reaktioista; ilma on kaasuseos, joka ei juuri reagoi mihinkään lentävään ellei tällä tarkoiteta hapettumista polttomoottoreissa). Määritelmää tulisi rajata siten, että se ei kattaisi keveitä, lähellä maan pintaa lentäviä laitteita, jotta nelikopterien käyttö olisi sallittua. (Lain 6 § 2 momentti listaa pieniä ilma-aluksia koskevat poikkeukset, mutta kaksi momenttia myöhemmin vahingossa täsmentää, että ne eivät koske harraste- ja urheilulennokkeja.) (2.47 Nelikopterit).
Myös ilma-aluksiin ennakoidaan syntyvän robottiohjatun vaihtoehdon. Tämä tarvitsee oman lainsäädännön, mutta se perustuu aikanaan kansainvälisiin ilmailua koskeviin sopimuksiin ja tulee sisällöltään määritellyksi niissä (2.48 FlyNano ja muut kevytlentokoneet). Sama koskee muita ylempänä ilmakehässä toimivia laitteita (2.52 Kevyet jatkuvasti lentävät laitteet) (2.86 Lentävät tuulivoimalat ja muu uudentyyppinen tuulivoima).
Työelämää ja sosiaaliturvaa koskeva lainsäädäntö sekä työehtosopimusjärjestelmä on alkujaan kehitetty säännöllistä kokoaikaista, työpaikalla tapahtuvaa palkkatyötä varten. Tästä poikkeavissa järjestelyissä ilmenee säädöksissä tulkinta- ja väliinputoamisongelmia. STM on periaatteessa saanut tehtäväkseen korjata nämä, mutta työstä ei ole ollut vielä tuloksia. Vastaavia puutteita ja epäkohtia on verolainsäädännössä, kun työntekijä käyttää omia työvälineitä tai omaa työtilaa työnantajan tarjoamien sijaan; lainsäädännön tulisi olla neutraali silloin kun muuhun ei ole julkista intressiä. Etätyön ja yrittäjyyden tarjoamien uusien mahdollisuuksien käyttöönottoa hidastaa lainsäädännön jälkeenjääneisyys. Työehtosopimuksiin sisältyvät ongelmakohdat tulisi myös kartoittaa ja korjata, koska yleissitovuuden kautta ne ovat osa noudatettavaa oikeutta. (Edellä kuvatut ongelmaryhmät ovat niin laajoja ja monipuolista osaamista vaativia, että niitä ei olisi edes hyödyllistä yrittää käydä yksityiskohtaisesti tässä läpi.)
Raportissa otetaan esiin kriittisessä mielessä työmatkakulujen subventointi verotuksessa ja joukkoliikenteen subventoinnin muodossa. Näiden taustalla on kuitenkin muita tavoitteita, eivätkä ne vaikuta itse etätyöhön, ainoastaan parantavat lähityön kannattavuutta työntekijän kannalta. Työmatkakulujen vähennyskelpoisuus laajentaa sitä aluetta, josta on kannattavaa hakeutua töihin eli kynnys työn vastaanottamiseen alenee. Joukkoliikenteen subventointi taas vähentää sen kanssa vaihtoehtoisesta liikkumistavasta eli henkilöauton käytöstä aiheutuvia julkisia ja yksityisiä kustannuksia. Kyse on molemmissa tapauksissa kokonaisuuden optimoinnista, jolloin on mahdollista ja aivan sallittua, että jokin detaljin vaikutus erikseen tarkasteltuna on kielteinen.
1.7 Oppimisen ja opastuksen yksilöllistyminen
Keskeiset muutettavat tai kumottavat säädökset ovat:
Oppiaineiden erillisyys (jotta voidaan opettaa integroidusti, esimerkiksi pelin muodossa). Tällöin ei ole myöskään tuntijakoa koskevaa säädöstä. Perusopetuslain 11 § 1 momentista saa toimivan poistamalla oppiaineen käsite (sanat ”yhteisinä aineina”). Pykälän toinen momentti, jossa oppiaine esiintyy ja joka tarkoittaa vapaaehtoisaineiden opettamisen sallimista, on tarpeeton. 13 § käsittelee uskonnonopetusta, ja se pitäisi muotoilla ilman aineen käsitettä. Tuntijako on 14 § 1 momentissa ja 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä, jotka tulisi kumota (lukiolaissa vastaavasti 10 §). Opetuksen tavoitteet edelleen perusteltua määrätä yhtenäisiksi, vaikka ei määritellä, paljonko aikaa kuhunkin käytetään. Uusi 1 momentti tulisi kirjoittaa tämän mukaan. Muita pykäliä, joissa aine tulisi korvata oppisisällöllä tms.:21, 28, 30 ja 46 § (lukiolaissa vastaavasti 7, 16, 17 a, 19 a, 20 ja 44 §). Lakien perusteella on annettu ministeriön asetuksia, jotka tulisivat vastaavilta osin uusittaviksi
Ylioppilastutkinnossa oppiaineet on sen sijaan perusteltua säilyttää, koska tarkoituksena on saada todisteellinen näyttö erityisosaamisesta
Vuosiluokkakäsite asettaa tarpeettomia rajoituksia oppimiselle, vaikka siitä on käytännössä merkittävää hyötyä opetuksen järjestämisessä. Vuosiluokka esiintyy perusopetuslaissa 5, 17, 20, 22, 36 a, 42 ja 48 b §:ssä. Itse vuosiluokkien olemassaoloa koskevaa säädöstä ei ole (!), joten sitä ei tarvitse kumota. Ei ole julkista intressiä asettaa estettä sille, että oppilas olisi eri osaamisalueilla eri vuosiluokassa, jolloin tämä voitaisiin mahdollistaa lisäämällä sitä koskeva pykälä. Lukiolakiin ei sisälly vuosiluokkakäsitettä.
Oppilaitosten väliset rajat eivät saisi haitata opiskelua; ajatusleikkinä Suomeen riittäisi yksi oppilaitos, jolla on eri tavoin toimivia ja hallinnoituja yksikköjä. Peruskoululakiin (37 §) on jopa jäänyt vanha näkemys siitä, että koulu on rakennus: ”Jokaisella koululla, jossa järjestetään tässä laissa tarkoitettua opetusta, tulee olla toiminnasta vastaava rehtori.”
Oppimismateriaali kuuluu tekijänoikeuslain piiriin. Lain 14 § määrittelee oikeuden käyttää opetuksessa sopimuslisenssin perusteella tekijänoikeuden alaista materiaalia. Vapaasti käytettävissä on myös public domain –aineistoa. Luentojen tallentaminen editoimatta voitaisiin sallia laissa silloin kun luento-opetus on julkista (muistaen, että pelkkä luento on alkeellinen opetustapa). Parempi tapa olisi kuitenkin tilata (kilpailuttamalla) oppimisaineistoja saatettaviksi vapaasti jaettaviksi. Etenkin integroitujen oppimispelien aikaansaaminen edellyttää tällaista toimintamallia.
Koulutuksen julkinen rahoitus ja opintososiaaliset edut ovat kehittyneet askelittain ilman, että olisi pyritty optimoimaan kokonaisuutta. Tästä saattaa seurata epätarkoituksenmukaista ja vääristymiä, joiden vuoksi aihepiiri tulisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Kaikkien julkisesti rahoitetussa koulutuksessa ja opiskelussa käytettävien pedagogisten ja didaktisten ratkaisujen tulisi perustua näyttöön, mistä voitaisiin hyvin säätää lain tasolla.
Koulutuksen kehittämisen kannalta saattaisivat markkinaelementit olla hyödyllisiä. Tällöin tarvittaisiin lainsäädäntöön ”raha seuraa opiskelijaa”-periaate. Koulutus on myös palvelu, jolle on kysyntää, joten sen kustannuksia pitää voida kattaa muutoinkin kuin pelkästään julkisella rahoituksella. Lainsäädäntö sallii kyllä maksun perimisen tutkintoon johtavasta koulutuksesta, mutta itse tutkinnon suorittaminen on tällöin kielletty.
1.8 Toimintakyvyn säilyttämistä tukeva omatoiminen ja yksilöllinen terveydenhuolto
Nykyinen lainsäädäntö asettaa tiukat rajat potilastiedon käyttämiselle, myös silloin kun se olisi potilaan kannalta hyödyllistä. Tämä estää mm. tietojen yhdistelyn (eri lääkäreiden tekemät diagnoosit, annetut hoidot) ja hyödyntämisen puhelinneuvonnassa (terveyspuhelin 10023). Henkilötietolain 8 § antaa mahdollisuuden määritellä erityislailla sellainen potilastietojen suoja, josta ei ole potilaan hoidolle haittaa. Omatoimisen terveysinformaation lisääminen samaan tietokantaan on hyödyllistä, ja sen pohjalta järjestelmä voi tuottaa asianomaiselle terveysneuvontaa.
1.9 Toimintakyvyn lisääminen toimintakykynsä menettäneille
Terveydenhoidossa edellytetään yhä enemmän näyttöön perustuvuutta. Sitä koskevat laskelmat ovat yksi elementti priorisoinnissa, jota terveydenhuollossa on aina tapahtunut. Raportissa tuodaan esiin erityistapaus, korkean riskin sisältävät hoidot. Viime kädessä hoitopäätökset on jätettävä hoitavan lääkärin harkintaan, mutta lainsäädännössä voidaan määritellä, mitä tietoa ainakin on oltava käytettävissä niitä tehtäessä.
1.11 Toiminnalliset materiaalit ja uudet materiaaliteknologiat
Raportissa todetaan ongelmaksi määräykset, jotka vaikeuttavat uusien teknologioiden ja materiaalien käyttämistä. Materiaalisidonnaiset määräykset tulisi korvata toiminnallisilla; esimerkiksi rakentamismääräyksissä on näin tehty. (Esimerkkejä edellisistä ei ole tullut tietooni.)
1.12 Tavaran älykkyyden toiminnalliset lisäarvot
Raportin tässä osiossa kiinnitetään huomiota standardisoinnin merkitykseen. Tuotekehityksen kannalta on markkinoiden laajuus erityisen tärkeä, ja yhtenäiset toiminnalliset kriteerit määrittelevät markkina-alueen. Siksi standardien tarve tulee ymmärtää ajoissa ja ryhtyä toimiin niiden aikaansaamiseksi vähintäänkin EU:n tasolla.
1.13 Kestävän kehityksen energiateknologiat
Teknologinen kehitys johtaa sähkön tuotannon hajautumiseen. Jotta tuotettu energia voidaan hyödyntää kokonaan, tarvitaan älykkäitä sähköverkkoja. Lainsäädäntö mahdollistaa kuluttajien väliset kaupat ja velvoittaa jakeluverkonhaltijan myymään kohtuullista korvausta vastaan sähkön siirto- ja jakelupalveluja niitä tarvitseville sähköverkkonsa siirtokyvyn rajoissa. Ylijäämäsähkön myynti siten mahdollista, mutta jakeluverkon haltija voi asettaa sähkön vastaanottamiselle pientuottajan kannalta liian vaikeita ehtoja (tätä lainkohtaa voisi täsmentää). Omaa siirtolinjaa ei saa rakentaa. Tulevina vuosikymmeninä pientuotannon osuus saattaa kasvaa niin suureksi, että tarvitaan toimenpiteitä huoltovarmuuden turvaamiseen, mutta tämä ei ole vielä ajankohtaista.
Pientuulimyllyjen ja aurinkokeräimien sijoittaminen edellyttää nykyisin asemakaava-alueella yleensä toimenpide- tai rakennuslupaa. Luvanvaraisuuden kynnystä voitaisiin nostaa täsmentämällä MRL:n määräystä.
Pien- ja mikrovesivoiman rakentamisen yksi este on koskiosuuksien omistuksen jakautuminen. Eräs ratkaisu olisi velvoittaa omistajia ryhtymään toimenpiteisiin vesivoiman hyödyntämiseksi sen uhalla, että käyttämättömät osuudet voidaan lunastaa energian käyttöön halukkaan ilmaantuessa.
Maa- ja vesilämmön kerääminen yleisiltä alueilta ja vesialueelta edellyttää sopimusta maanomistajan (tai vesialueen omistajan) kanssa. Tällaisten mallisopimusten laatiminen ja käyttöönotto kuntatasolla madaltaisi kynnystä energian hyödyntämiseen.
Raportissa mainitaan, että ”energiaomavaraisten tai pääosin energiaomavaraisten alueyhdyskuntien syntymiselle on merkittäviä esteitä.” Nämä esteet eivät kuitenkaan ole juridisia.
1.14 Raaka-aineet maapallon hyödyntämättömiltä alueilta ja avaruudesta
Raportissa todetaan ongelmaksi omistusoikeuden määrittelyä koskevat kysymykset alueilla, joita ei ole aikaisemmin voitu hyödyntää. Näiden ratkaisu tapahtuu kansainvälisellä tasolla.
1.17 Tilojen ja rakenteiden toiminnallistuminen
Raportissa mainitaan ongelmaksi rakennukseen sisällytettävän tiedonkeruuseen velvoittavan lainsäädännön toteuttamisen hankaluus. Tällainen lainsäädäntö ei ole tarpeellinen. Rakennushankkeen prosessissa tilaajalla on käytössään riittävä asiantuntemus haluamiensa ominaisuuksien määrittelemiseen, ja tilaaja saa haluamansa.
1.18 Itseorganisoituvat yhteisölliset toimintatavat
Raportissa mainitaan ongelmaksi lainsäädännön soveltaminen virtuaalimaailmaan. Tämä rakentuu nykyisin ja pakostakin myös tulevaisuudessa siten, että lainsäädäntö koskee vain reaalimaailman sopimuksia. Tämä johtuu siitä, että oikeuksien turvaaminen tuomioistuinlaitoksen kautta edellyttää yksiselitteistä forumia eli paikkaa, jonka tuomioistuimen toimivaltaan asia kuuluu ja jonka lainsäädäntöä sovelletaan. – Vastaavat ongemat koskevat luottamukseen perustuvia yhteisöllisiä toimintamalleja (2.99 Sähköraha, aikapankit). Virtuaalimaailmassa ei ole yksiselitteistä forumia, joten sääntönä on roomalaisen oikeuden caveat emptor eli ostaja harkitkoon riskin ottamisen.
1.19 Identiteettien ja sosiaalisten rakenteiden virtualisoituminen
Raportissa todetaan useassa yhteydessä yksityisyyden suojan heikkeneminen, kun ihmisten toiminnasta ja elinympäristöstä kertyy yhä enemmän informaatiota. Juridisesti tähän ei ole nykylainsäädäntöä toimivampaa välinettä; se nyt vaan on niin keskeinen osa muutoksen ydintä. Olisi periaatteessa lisäksi mahdollista yksilöidä, mitä tietoja ei saa laisinkaan tallentaa digitaalisesti. Samalla toisaalta kasvaa turvallisuus, kun kaikesta syntyy elektronisia jälkiä toisistaan riippumattomiin järjestelmiin.
Toisin päin voitaisiin velvoittaa julkishallinto avaamaan tietojärjestelmiä avoimeen käyttöön, milloin tähän ei ole hyvää estettä. (Esimerkiksi HSL-alueen aikataulutiedoston avaaminen on johtanut uusien sovellusten kehittämiseen.)
Identiteettivarkausta ei ole tarpeen erikseen kriminalisoida Suomessa, koska se täyttää aina jonkin muun rikoksen tunnusmerkistön. Nykyinen rikoslain petoksen määritelmä on seuraava: ”Joka, hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä taikka toista vahingoittaakseen, erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttämällä saa toisen tekemään tai jättämään tekemättä jotakin ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa erehtyneelle tai sille, jonka eduista tällä on ollut mahdollisuus määrätä, on tuomittava petoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Petoksesta tuomitaan myös se, joka 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa dataa syöttämällä, muuttamalla, tuhoamalla tai poistamalla taikka tietojärjestelmän toimintaan muuten puuttumalla saa aikaan tietojenkäsittelyn lopputuloksen vääristymisen ja siten aiheuttaa toiselle taloudellista vahinkoa.” Tämä on siis rajattu taloudelliseen vahinkoon, mutta toisaalta Suomessa korvataan pääsääntöisesti vain se.
2.56 Tavaroiden 3D-tulostus
Omavalmistus synnyttää uusia tuotevastuuseen liittyviä ongelmia, joihin sinänsä on selkeä juridinen ratkaisu mutta joita 3D-tulostaja ei ehkä hahmota. Varaosan valmistaminen toisen tekemään laitteeseen tai muualta hankitun ohjelman mukaisen tuotteen tulostaminen siirtävät tuottajavastuun omavalmistajalle. Tällä on käytännön merkitystä vahinkotilanteissa.
Jouni J Särkijärvi 