Sosiaali- ja terveyspalveluja on jo pitkään yritetty siirtää jonkin suuremman yksikön hoidettaviksi, koska pikkukunnat eivät pysty vastaamaan niistä. Suurten kaupunkien nihkeää kantaa on selitetty haluttomuudeksi menettää valtaa. Todellisuudessa kunnalla ei juurikaan ole omaa päätösvaltaa palveluihin. Esimerkiksi Espoossa kaupunginvaltuusto ei ole kuluneella vaalikaudella tehnyt yhtään merkittävää päätöstä terveyspalveluista.
Kunnilla on kuitenkin vaikutusta kustannuksiin. Suurin merkitys on sillä, kuinka moni asiakas tarvitsee sosiaali- ja terveyspalveluja. Toinen harkintaa vaativa tehtävä on palvelujen kohdentaminen.
Terveyspalvelujen voidaan hahmottaa muodostavan portaikon, jossa palvelut ovat sitä kalliimmat, mitä korkeammalla ne ovat. Omaseuranta ja hyvät neuvontapalvelut vähentävät painetta kalliimpiin palveluihin. Ulkoistamisesta on myös hyviä kokemuksia.
Edullisin potilas on terve kuntalainen, joka ei tarvitse hoitoa. Siksi ennalta ehkäisy on tärkeää, ja siinä keskeistä on ihmisten elämäntapoihin vaikuttaminen. Kunnan muiden toimialojen vaikutus ehkäisemisessä on lisäksi merkittävämpi kuin itse terveyspalvelujen.
Tilastojen mukaan Espoossa on onnistuttu varsin hyvin. Vieraskielisestä väestön aiheutuvista lisäkustannuksista huolimatta tarvevakioidut kustannukset ovat valtakunnan keskitasoa. Kehitystyöllä niiden kasvua on hidastettu. Uuden ajattelun pohjalta rakennettiin esimerkiksi Espoon sairaala, jossa on otettu huomioon luonnon terveysresursseja vahvistava vaikutus ja nopeutettu merkittävästi kuntoutumista.
Sote-uudistuksen kustannuslaskelmat vaihtelevat vielä paljon. Espoon kannalta keskinen ongelma on, että kuntia kohdellaan keskimääräisesti. Kiitos terveen väestön säästämme nyt noin 200 miljoonaa euroa vuodessa keskitasoon verrattuna. Vastaisuudessa joudumme pärjäämään ilman tätä rahaa ja turvaamaan paljolti valtionosuuksiin. Uudistus, jonka piti saada aikaan säästöjä, uhkaa viedä tuhkatkin pesästä.
(Julkaistu Ääniä Espoosta -lehdessä 2021)
Jouni J Särkijärvi 