Helsingin seudun joukkoliikenteessä on asioita tehty sekä oikein että väärin. Kustannukset on päätetty jakaa kuntien kesken liikennemuodoittain. Puolet niistä katetaan verovaroista, puolet peritään matkustajilta. Palvelutaso suunnitellaan kysynnän ja alueen perusteella yhtäläiseksi ilman kuntakohtaisia eroja.
Ennen liikenteen ottamista kuntien hoitoon oli kehittynyt bussilinjojen verkosto. Tämä tarjosi suoria yhteyksiä reuna-alueiden ja Helsingin kantakaupungin välille. Vain kannattavia linjoja ja vuoroja ajettiin, joten lippujen hinnat olivat edullisia. Nykyisin tarjotaan nopeuden ja edullisuuden sijaan palvelutasoa, ja normaalioloissa kuljetetaan keskimäärin viisi matkustajapaikkaa yhtä matkustajaa kohti.
Suorien yhteyksien sijaan on metron ja kaupunkiratojen myötä on kehitetty runkolinjastoa. Syöttölinjojen osuuden kasvaessa lisääntyvät vaihdolliset matkat, jotka heikentävät joukkoliikenteen kilpailukykyä. Esimerkiksi 30 minuutin vaihdoton matka koetaan yhtäläiseksi 20 minuutin vaihdollisen matkan kanssa. Joukkoliikennematka alkaa myös hävitä henkilöautolle matkustajan valitessa kulkumuotoa, kun matka-aika kasvaa puolitoistakertaiseksi automatkaan verrattuna.
Nyt olisi syytä käydä keskustelua strategiasta, koska niin moni aikaisempi tekijä on muuttunut. Kaikki maaliikenne on vaihtamassa päästöttömiin energialähteisiin, taksi- ja bussiliikenne ovat vapautuneet, ja robottiautot ovat tulossa. Korona-epidemian jälkeen matkojen määrä saattaa pysyvästi vähentyä.
Miten tasapainotetaan talous – nostetaanko lippujen hintaa ja kuntaosuuksia vai jätetäänkö ajamatta niitä bussiyhteyksiä ja vuoroja, joissa on liian vähän matkustajia joukkoliikenteelle?
Laki ei enää suojaa HSL:ää kilpailulta. Kaupalliset liikennepalvelut saavat kehittyä siellä, missä julkinen palvelu ei vastaa kysyntään. Robottiautojen levitessä ”vitosen taksit” syövät vähitellen pois sekä bussi- että raideliikennettä. Matkustajia kehitys palvelee. Mutta osaavatko kunnat ja poliitikot sopeutua kehitykseen?
(Julkaistu Ääniä Espoosta -lehdessä 2021)